»Täten harhailin pää täynnä ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita, kunnes eräällä Europan-matkallani kävin Tolstoin luona. Vaikkakaan minussa ei ollut taipumuksia tuohon suuren miehen julistamaan uus-evankelisuuteen, ei se henkinen herätys, jonka hän oli aikaansaanut minun ikäpolvessani, ollut mennyt ohitse jälkiä jättämättä. Hän oli yksi sen ihanne-Panthéonin jumalista, jonka kuvaa kannoin sielussani, ja minä ihailin häntä siksi, että hän valveutti tämän ajan karkeaan hyödynpalvontaan takertuneita mieliä. Kaikilta Venäjän ja Europan kulmilta tuli nuoria naisia ja miehiä pyytämään häneltä neuvoa, kysymään sitä sanaa, joka paljastaisi heille elämän tarkoituksen. Useimmat pyhiinvaellustovereistani olivat tulleet tässä mielessä. Mestari vastasi heille seuraavin sanoin, jotka hän toisti nähtävästi niin usein, että ne ovat muuttuneet sananparreksi koko hänen maassaan: 'Tulkaa yksinkertaisiksi. Palatkaa maan helmaan'.

»Minä en suinkaan yhtynyt kaikkiin Tolstoin oppeihin, en hänen teoriaansa rakkaudesta enkä hänen kehoitukseensa, ettei pidä olla pahaa vastaan, en myöskään siihen mystillisyyteen, joka on niin luonteenomaista slaavilaisille kansoille. Sieluni oli altis hellyydelle ja säälille, mutta olin yht'aikaa sekä haaveilija että taistelija; en voinut erottaa ajatusta ja toimintaa toisistaan. Joka tapauksessa tuo venäläisen talonpojan paitaan puettu vanhus, joka nerokkaine otsineen ja profeetallisine partoineen askarteli suutarin töissä, tuli olemaan kohtaloni viitoittaja. Eikö minunkin tullut riisua yltäni kaikki henkilökohtainen ylpeys, 'palata maan helmaan', alhaisten ja vähäisten joukkoon, elää heidän elämäänsä, tulla tuntemaan heidät, rakastaa heitä — ja nousta jälleen entistä voimakkaampana heitä puolustamaan? Turhaan olin etsinyt oikeutta tietoviisaiden luota, luonnosta, valtiomiesten luota, valtiosta. Vasta inhimillisen kärsimyksen näkeminen ja siitä johtuva rakkaus ja viha ilmaisivat sen sydämelleni.

»Olin rikas ja tarpeeni olivat pienet. Sillä välittömällä innolla, joka on nuorisolle ominaista ja jolla se korvaa tekemänsä erehdykset, ryhdyin pahan iskemiä haavoja parantamaan, mikäli voimani antoivat myöten. Minulle tuotti iloa johdattaa eräitä harhautuneita todellisen kutsumuksensa tielle, hankin toisille tilaisuutta työskentelyyn, toisille työkaluja, aivan kuin puutarhuri, joka istuttaa uudelleen väärään paikkaan osuneet taimet ja valmistaa jokaiselle sellaisen maaperän, joka sille soveltuu.

»Olin jättänyt itselleni ainoastaan kaikkein välttämättömimmän, koska en lainkaan kärsinyt köyhyydestäni, ja niin aloin laskeutua kuin Dante yhteiskunnallisen helvetin onkaloihin. Minua vieläkin kauhistuttaa sitä muistellessani. Kaikkialla näin voimakkaamman musertavan heikomman, miehen sortavan naista, kohtalon ja yhteiskunnan painavan lasta. Ylhäällä näin välinpitämättömyyttä ja halveksintaa; alhaalla eläimellistä raakuutta ja vihaa. Kävin sairaaloissa, vankiloissa, työpajoissa, rikosten pesissä. Usein minua väärinymmärrettiin; niiden puolelta, joita tahdoin auttaa, sain osakseni epäluuloa ja väliin kääntyivät ponnistukseni minua itseäni vastaan. Ja surren pettymyksiäni ja voimattomuuttani minulle selveni, kuinka äärettömän vaikea on tämä uudistustyö, joka on toteutettavissa ainoastaan suurten, tuntemattomien mullistusten hinnalla ja monien sukupolvien yhteisten ponnistusten kautta.

»Silloin tulin tuntemaan Jacques Laurentin. Hän oli kärsinyt samoja tuskia, käynyt läpi samanlaiset koettelemukset. Hän opetti minua ymmärtämään korkeinta epäitsekkäisyyttä, kylväjää, joka siroittaa siemenen näkemättä koskaan satoa.

»Olin päättänyt lääke- ja oikeustieteelliset opintoni. Kirjoittamani Rikoksellisuuden psykologia ja artikkelini aikakauskirjassa Tulevaisuuden yhteiskunta olivat tehneet nimeni tunnetuksi. Minulla oli vihollisia nyt jo! Mutta minä tunsin ennen pitkää, että puhtaasti teoreettiset teokset sopivat huonosti luonteelleni. Siispä muutin aatteeni lihaksi ja luuksi, ruumiillistutin ne ihmishahmoon, sekoitin, keksityn juonen laajoissa puitteissa, kuvitellun ja todellisen. Näin suunnittelin kirjani Köyhät; se sisältää kapinoivat ajatukseni ja unelmani.

»Nuoruusaikani oli melkein ohitse, olin yksin enkä ollut ravinnut sieluani muulla kuin oikeuden ja totuuden rakkaudella. Olin sulkenut naiset pois elämästäni; niillä avioliittoon vapailla tytöillä, jotka sattuivat tielleni ja jotka useinkin olivat älykkäitä ja viehättäviä, oli huvittelun tarpeita, joita en voinut tyydyttää. Toiset taas, joilla oli huono pää ja hyvä sydän, olivat kokonaan vaistomaisia ja itsetiedottomia olentoja. Ei kukaan kuulunut minun rotuuni.

»Mutta sitten tapasin teidät, Hellé, enkä voinut unhoittaa jumalallista otsaanne, jonka himmeää valkeutta ja jalojen viivojen kauneutta ihailin, mutta jonka alla liikkuvat ajatukset olivat minusta vielä kauniimpia. Ihailin puhtauttanne, älyänne, ylpeyttänne. Ensimmäisen kerran kuiskasi minulle ääni sydämeni syvyydestä: 'Hän, ei kukaan muu kuin hän, voisi olla elämäntoverisi.'

»Minulla oli onni saavuttaa herra de Riveyrac'in ystävyys. Tarkastelin teitä, Hellé, omituisen toivon ja pelon vaihdellessa sydämessäni. Tunsin älynne, tahdoin koetella myöskin sydäntänne. Kentiespä se, esteettisiin kauneusvaikutelmiin tottuneena, ei värähtäisikään elämän kosketuksesta, kentiespä ei inhimillinen onnettomuus sitä liikuttaisikaan. Kentiespä te olitte vain yhteiskunnan yläilmoihin kuuluva kauneuden ilmestys, joka oli luotu kukoistamaan, nauttimaan, loistamaan vain omaksi ilokseen.

»Jos olisin huomannut teidät sellaiseksi, oi, silloin olisin ihaillut teitä kaukaa, mutta en olisi voinut teitä rakastaa.