»Ja minä rakastan teitä. Olen nähnyt Marie Lamiraultin ja hänen lapsensa hellyttävän sydämenne sääliin: heidän kauttaan tulitte tuntemaan kurjuuden ja ihmisheikkouden, joka oli teille siihen asti vieras. Olen nähnyt silmänne leimuavan ja rintanne aaltoilevan vääryyden edessä. Olen kuullut — mitä riemua tunsinkaan silloin! — sydämenne lyönnit. Kuvapatsas muuttui naiseksi, joka osasi rakastaa ja kärsiä.
»Hellé, jos tunnette itsessänne yli-inhimillisiä voimia, joita rakkaus yksin voi luoda ja ravita, tulkaa luokseni, uhrautukaa minun työlleni. Yhdessä me voisimme tehdä suuria ja meidän taistelumme ja pettymyksemme tulisivat runsaasti palkituiksi. Me olisimme tuo ihanteellinen pari, josta puhuin teille aikaisemmin, ei enää herra ja orja, vaan kaksi yhdenvertaista ja kuitenkin erilaista elämäntoveria, jotka ovat liittyneet yhteen tehdäkseen hyvää ja luodakseen onnea, jotka toinen toisensa avulla tulevat yhä voimakkaammiksi ja paremmiksi.
»Älkää hätiköikö vastausta antaessanne. Muistakaa että en esitä teille mitään keskitason ihannetta. Jos ylevä sydämenne toivoo jotakin suurta, niin miettikää tarkoin ja koetelkaa itseänne, sillä meidän liitostamme tulee joko ainutlaatuisen ihana tai turmiokas.
»Tahtoisin lopettaa tämän kirjeen sanoilla, jotka tulkitsisivat rajatonta hellyyttäni. Kaikki sanat tuntuvat minusta arkipäiväisiltä. Ah, olen kömpelö ja ujo teidän edessänne. Mutta kuinka kallis minulle olette ja tulette ikuisesti olemaan, sen todistaa teille, rakkaimpani, tämä tuskainen levottomuuteni.»
Että Antoine rakasti minua, se ei minua lainkaan hämmästyttänyt, mutta että hän tahtoi minut vaimokseen, sitä en ollut voinut aavistaa, sillä olin tottunut pitämään häntä erakkona, joka saattoi tuntea ainoastaan henkistä kiintymystä. Hänen tarjoamansa rakkaus, karu ja puhdas kuin hänen sielunsakin, oli kuitenkin kunnianosoitus, joka oli omiaan tekemään minut ylpeäksi. Mutta hän ei tarjonnut minulle mitään sokeaa ihailua ja alistumista, jolla miehet tavallisesti vangitsevat naisten pintapuolisen mielen. Hän ei salannut minulta elämänsä karuutta, niitä uhrauksia, joita avioliittomme minulta vaatisi. Hän ei ulkomuotonsa eikä viehätysvoimansa puolesta muistuttanut sitä voitokasta lemmenritaria, josta olin uneksinut nuoruudessani, joka olisi kaunis kuin sankari, kuningas nerojen joukossa, kansanjoukkojen lumooja. Antoinen vakavat hyveet peloittivat hieman minua, kaksikymmenvuotiasta tyttöä. Tällä iällä yhtyy rakkauden odotukseen, oli se kuinka puhdasta tahansa, aina aistinautinnon kaipausta ja runollista haltioitumista. Se on kevään ruusu, joka puhkeaa päivän rinteellä lempeän taivaan alla. Genesvrier'n rakkaus oli harvinaisempi kukka, myrskyisissä yläilmoissa, vuoren huipuilla puhjennut.
Koetellakseni itseäni kysyin itseltäni, mitä mahtaisin tuntea, jos joku odottamaton sattuma vieroittaisi Antoinen elämän elämästäni. Tuo ajatus oli minulle tuskallinen ja minä tunsin, että meidän suhteemme, joka oli käynyt yhä läheisemmäksi, ei enää voisi katketa kivuttomasti. Setäni kuoleman jälkeen oli ystävyytemme yksinäisyydessä lujittunut. Välittämättä yleisestä mielipiteestä, jonka mukaan nuoren tytön tuli olla jonkun vanhemman naishenkilön suojassa, olin säilyttänyt entisen huoneustoni, elämänmuotoni ja itsenäisen käytös- ja ajatustapani, joita setäni eläessään ei koskaan ollut rajoittanut. Tätä päätöstäni piti rouva Gérard aivan kuulumattomana ja myöskin rouva Marboy teki minulle vihjauksen sen sopimattomuudesta. Tuo äänetön moite, jonka tunsin itseäni ympäröivän, ei minua lainkaan säikyttänyt eikä mikään ollut minulle sen arvokkaampaa kuin Antoinen läheinen ystävyys ja meidän tavaksi tulleet keskusteluhetkemme. En peitellyt sitä, että hän tuli kotiini ja että itse olin hänen luonaan pitkillä vieraskäynneillä. Enemmän kuin koskaan ennen osoitin mielenkiintoa hänen työtään kohtaan; koetin auttaa häntä hänen ulkonaisessa toiminnassaan. Minulla oli suojatteja, joita joutohetkinäni kävin katsomassa. Nähdessäni erilaisia tyyppejä — etenkin naisia — opin oikaisemaan ja perustelemaan mielipiteitäni, tuntemaan ihmisiä, heidän ansioitaan ja vikojaan, elämän julmien iskujen jälkiä. Yhä kasvavalla uteliaisuudella selailin näitä eläviä kirjoja.
Hyvä tahtoni oli rohkaissut opastani. Koska jo olin sivuuttanut niin monta rajapylvästä sillä tiellä, jolle hän melkein tahtomattani oli minut johtanut, minkätähden en seuraisi häntä hänen unelmiensa lopulliseen päämäärään asti?
Mutta syvimmässä tunnossani melkein pelkäsin, raukkamaisesti kylläkin, että hän toteuttaisi tuon ihmeen ja nostaisi minut niin korkealle. »Olisin uljaampi, — sanoin itsekseni, — jos rakastaisin Antoinea intohimoisesti. Mutta kun oikein tutkistelen itseäni, en löydä sydämestäni muuta kuin ihailua, kunnioitusta, jonkun verran arkuutta, tahdon ponnistusta, pyrkimystä, ja kaikki tuo yhteensä muodostaa eräänlaisen tunteen, jota ei voi määritellä. Kenties se on rakkauden ennettä, mutta se ei ole vielä itse rakkautta.»
* * * * *
Söin päivällistä yksin hiukan alakuloisessa mielentilassa; kello kahdeksan aikaan oli Genesvrier jälleen luonani. Ikkunaan nojautuen hän katseli sadetta, joka lankesi puutarhaan. Hän tuli luokseni ja veti minut kädestä korkean lampun luo, joka piirsi valoisan kehän pöydän ympärille.