— Minun täytyy saada nähdä tarkkaan kasvonne, rakas Hellé! sanoi hän.
Hänen kalpeutensa kummastutti minua.
— Mitä olette päättänyt?… Haluatteko ajatusaikaa?
— Kyllä, tahdon vielä odottaa ja miettiä asiaa, ennenkuin teen päätökseni.
— Määrätkää aika itse. Kolme kuukautta, neljä kuukautta, jos tahdotte. Jos olisimme tavallisia ihmisiä, olisin kärsimättömämpi. Mutta peli, jota pelaamme, on vakava, kun ottaa huomioon panosten suuruuden. Älkää antautuko, ystäväiseni, mielikuvituksen vietäväksi, ohimenevän innostuksen puuskan valtaan. Jos tulette omakseni, tahdon, että teette sen vapaasta alotteestanne, täysin tietoisesti ja omasta tahdostanne.
— Tuo on juuri teidän kaltaistanne, Antoine, ja olen teille kiitollinen vilpittömyydestänne ja rehellisyydestänne. Lupaan teille siis koetella voimiani, tutkistella sydäntäni. Kolmen kuukauden kuluttua annan vastaukseni. Siihen mennessä en sitoudu keneenkään.
— Sitä en pyydä teiltä, ehätti hän sanomaan, teidän täytyy olla vapaa.
Hänen kätensä puristuivat yhteen, toivo kirkasti hänen kasvonsa ja hänen silmistään tulvahti vastaani niin voimakas ilon ja hellyyden säteily, että se vallan huikaisi minut.
— Minä en osaa olla kohtelias, Hellé. Rakastamani naisen edessä suuni mykistyy… Mutta millaista olisikaan itse onni, kun jo sen pelkkä ajatuskin näin syvästi minua järkyttää!
— Antoine, sanoin minä, en voi mitään luvata, mutta olkaa hyvässä toivossa. En tunne omaa sydäntäni; tahtoisin rakastaa teitä, niin, minä tahtoisin… Mutta vastaisinpa minä kolmen kuukauden kuluttua mitä tahansa, niin olkaa varma yhdestä asiasta: tunnen teitä kohtaan ikuista ystävyyttä; kunnioitan teitä enemmän kuin ketään ihmistä maan päällä ja kiitän teitä siitä, että välitätte minusta. Jos en tule vaimoksenne, olen edelleen oleva sisarenne.