— Kiitos, Hellé, sanoi hän tukahtuneella äänellä. Hän suuteli käsiäni ja kääntyi poispäin salatakseen mielenliikutustaan.
— Kuulen jonkun tulevan, kuiskasi hän tekeytyen jälleen tyyneksi.
— Se on rouva Marboy.
Ovi avautui. Tulijat olivat rouva Marboy ja Maurice Clairmont.
XIX.
— Tässä tuon teille kummituksen, Hellé, sanoi vanha ystävättäreni. Maurice on ollut jo muutamia päiviä Parisissa. Hän tuli pyytämään minua tänä iltana kanssaan päivälliselle. Otin hänet mukaani tänne.
— Siinä teitte oikein, rakas rouva… Olette siis palannut kotiin terveenä ja reippaana, herra Clairmont? Oletteko tyytyväinen matkaanne? Emme odottaneet näkevämme teitä näin pian.
— Kerron teille kohta syyn äkilliseen palaamiseeni, vastasi nuori mies puristaen kättä, jonka hänelle ojensin. Olen kuullut teitä kohdanneesta onnettomuudesta, neiti de Riveyrac, ja surrut sitä vilpittömästi. Herra de Riveyrac oli niitä ihmisiä, joita ei voi unohtaa ja joiden seuraa kaipaa.
Hän kyseli yhtä ja toista setäni kuolemasta todellinen myötätunto äänessään. Sitten hän vaihtoi muutamia sanoja Genesvrier'n kanssa.
— On kerrottu, sanoin minä, että olisitte joutunut ryövärien käsiin.
Onko Kreikassa vielä ryöväreitä? Setä raukkaani se suuresti huvitti.