Rouva Marboy jatkoi ystävällisessä äänilajissa pientä kinailua
Genesvrier'n kanssa. Asetellessani teekeittiötä kuntoon lähestyi
Maurice Clairmont minua.
— Teillä mahtaa olla ikävä yksinäisyydessänne, neiti, sanoi hän.
— Setäni kuolema jätti suuren aukon elämääni, mutta olen koettanut hankkia itselleni työskentelyä. Opiskelen yhä, lueskelen ja tapaan usein herttaista rouva Marboyta, herra Genesvrier'ta ja setäni vanhoja ystäviä.
Hän hymyili.
— Tekisi mieleni sanoa teille, kuten Athalie nuorelle Éliacinille:
… — Ajanvietettä siis ei viehkeämpää ole teillä?
— Minä vakuutan teille, ettei minulla ole lainkaan ikävä.
— Ikävyys tulee ennemmin tai myöhemmin.
— Minkätähden?
— Sentähden, että opiskelu, kirjat, musiikki ja keskustelut kunnianarvoisten henkilöiden kanssa eivät voi ajan pitkään riittää onneksi nuorelle kahdenkymmenen vuotiaalle tytölle. Te käyskelette joukossamme aivan kuin joku muinaisajan sankaritar, kuin joku Pompejin nainen, joka on noussut kuolleista vuosisatojen unen jälkeen. Tämä johtaa mieleeni erään tapahtuman matkaltani.