— Kertokaa!
— Näin teidät aivan sellaisena kuin nyt seisotte edessäni.
— Missä sitten?
— Delphoissa, Apollonin temppelin läheisyydessä, juuri siellä, missä työmiehet kaivoivat maasta esille pronssisen Aurigan, kuvanveistäjä Euphronioksen teoksen, jonka Polyzalos, Syrakusan kuninkaan Gelonin veli, Pindaroksen ystävä, omisti Phoibokselle… Huomaatte, että olen tullut oppineeksi. Puhun niinkuin kirja… muinaistieteellinen kirja!
— Te saattaisitte häpeään itse Walterinkin.
— Tämä Auriga muodosti osan eräästä ryhmästä, joka särkyi siinä maanvieremässä, joka hävitti Alkmeonidien temppelin. Siitä ryhmästä on löydetty vaununosia, ohjakset, katkenneita hevosen jalkoja ja voiton jumalattaren käsi, joka piteli otsaripaa, palmua ja seppelettä.
— Te olitte siis siellä?
— Olin, ja seurasin näitä kaivauksia mitä suurimmalla harrastuksella. Näin saatettavan päivänvaloon lukemattomia taideteosten osia, niiden joukossa naisen torson. Työmiehet valelivat lakkaamatta sitä vedellä irroittaakseen siitä limaisen kuoren, joka peitti sitä kuin raskas naamio. Vähitellen paljastuivat kasvot; saattoi jo erottaa hiusten kaartoviivan, otsarivan, huulten puhtaan hymyn, jota maan vieremä ja lapio eivät olleet hennonneet vahingoittaa. Olin tuntevinani hänet… Parisinko vaiko Rooman museoissa olin joskus ihaillut noita tyyniä, samalla inhimillisiä ja jumalallisia marmorikasvoja? Olin näkevinäni noista silmistä loistavan elävän katseen ja kuulevinani noilta huulilta tutun äänen soinnun.
— Kenen?
— Malttakaa! Ohimoilta vuotava vesi paljasti vihdoin seppeleen: tunsin hänet Persephoneksi hänen narsissidiadeemistaan — ja silloin näin minä teidät, Hellé, keväisessä puutarhassa, kuutamossa, vastapuhjennein kukkasin koristettuna, Eleusiin neitseenä. Kuten, marmorisisarenne, olitte tekin ilmestynyt eteeni nykyaikaisen elämän rumuuden ja loan peitosta, ikuisen kauneuden tyyppinä. Mutta te elitte, nuorekas veri pulppusi suonissanne. Teidän otsanne alla asui sielu. Delphoi oli pitänyt omanaan maanalaisen Persephonen; minä olin tavannut Hadeksesta paenneen jumalattaren itsensä, heränneenä eloon toisen taivaan alla.