— Runoilijan haaveita, sanoin hymyillen, kauniita ja imartelevia.
Clairmont alensi äänensä:
— Tuo yhdennäköisyys vaikutti minuun kuin enne. Koko päivän, koko yön ajattelin minä teitä noilla loihdituilla kallioilla pyhien, sointuvanimisten tähtisikermäin kiertäessä pääni päällä… Mitä teitte silloin? Missä olitte? Olitteko kokonaan unhoittanut minut?
Tee mustui kylmenneessä teekannussa… Miten olinkaan jälleen joutunut vanhan lumouksen valtaan? En voinut irroittaa silmiäni Mauricen silmistä, jotka olivat siniset kuin meri, rakkauden jumalattaren syntymäkehto.
— En, kuiskasin itsetiedottomasti, en ollut teitä unhoittanut.
— No, Hellé! virkahti rouva Marboy. Heräsin kuin unesta, säpsähdin.
— Me puhuimme Delphoin kaivauksista, sanoi Maurice nousten seisomaan. Kerroin neiti de Riveyrac'ille, että olin ollut läsnä kuuluisaa pronssista Aurigaa esiin kaivettaessa.
— Olen nähnyt kuvan tuosta Aurigasta, sanoi Genesvrier. Eikö totta, vaatteen poimut…
Minä en kuunnellut heitä enää. Koneellisesti kaadoin laseihin teen, jonka olin vaalentanut kuumalla vedellä. Tarjotessani sitä kohtasin Antoinen rauhallisen katseen ja huomasin, ettei hiljainen keskusteluni Mauricen kanssa ollut herättänyt hänessä minkäänlaisia mustasukkaisuuden tunteita… Minkätähden siis tuon luottavan, hellän, onnellisen katseen nähdessäni tunsin omantunnon vaivoja.