— Miellyttääkö näytelmäni siis teitä?
— Olen siihen aivan hurmaantunut. Äsken lukiessanne näin edessäni sinipunertavana kuultavan meren, hiekkarannikon kullankeltaisen kaaren, pyhän lehdon, nuorten tyttöjen kuorotanssin… kaikki lapsuuteni näyt… Tuskin olin oppinut lukemaan, kun jo puutarhamme viikunapuun siimeksessä hurmion vallassa kertailin Chénier'n ja Lamartinen runoja. Niin, silloin jo rytmi, sointuvat tavuyhdistelmät, ylevien elegisten säkeitten pitkät ja suloisesti keinuvat aallot tekivät minuun vastustamattoman vaikutuksen… Nautin vaistomaisesti sanojen salaperäisestä kauneudesta… Mutta pidätte varmaan minua pedanttisena ja naurettavana.
— Oh, sanoi hän, teidän äänetön tarkkaavaisuutenne, innostuksenne, silmienne haaveellinen ilme on minulle paljon kallisarvoisempi kuin joukkojen äänekkäät suosionosoitukset. Kiitän teitä kaikesta sydämestäni, neiti Hellé. Ja nyt arvostelkaa, ja ankarasti!
— Se käy minulle hyvin vaikeaksi, varsinkin tänään, ja sitä paitsi en tunne teostanne.
— Siis sallitte, että tulen uudelleen? sanoi hän vilkkaasti.
— Kyllä.
— Huomenna?
— Kernaasti.
Hän nousi ja, uuniin nojautuen:
— Mikä onnellinen sattuma minulle, että tapasin teidät, huudahti hän iloisesti. Ettekö usko, Hellé… Anteeksi, että rohkenen nimittää teitä ääneen samoin kuin ajatuksissani… Ettekö usko, että meidän välillämme on jonkinlainen salainen, suloinen hengenheimolaisuus, koskapa samat sanat saavat värähtämään sielumme, joilla on sama kaikupohja?