— Sitä en usko.
— Onkohan… mutta te ette kuitenkaan vastaisi minulle suoraan.
— En valehtele koskaan.
— No niin… onkohan Genesvrier ollut… eiköhän hän vieläkin ole rakastunut teihin?
Minä punastuin.
— Kas vaan, tulette hämillenne, Hellé.
— En ymmärrä teitä, vastasin kohottaen pääni. En ole tehnyt mitään, josta voisin syyttää itseäni. On totta, että herra Genesvrier oli kiinnittänyt toiveensa minuun… Hän oli ilmaissut minulle hellät ja kunnioittavat tunteensa, mutta en ollut lupautunut hänelle. Sitten tulitte te minun elämääni… Antoine ymmärsi, että te olitte valloittanut sydämeni ja hän vetäytyi pois vapaaehtoisesti. Ystävyyteni häntä kohtaan pysyy muuttumattomana. Kuinka te olette synkkä, Maurice! Tässä tunnustuksessa ei ole mitään, joka voisi teitä loukata.
— Se tulee liian myöhään.
— Maurice, sanoin hellästi, mustasukkaisuus, jota osoitatte, on aivan lapsellinen, arvoton sekä teille että minulle. Jos en ole puhunut aikaisemmin, tapahtui se siitä syystä, että tämä selitys tuntui minusta turhalta. Luulin, että luotatte minuun kuten minäkin teihin. Olenko minä pyytänyt teitä tekemään tiliä entisyydestänne, vanhoista rakkaussuhteistanne? Runojenne ensimmäisellä sivulla on naisen nimi. En ole hienotunteisuudesta halunnut lainkaan kosketella sitä asiaa.
— Se ei ole samaa.