Minulle siis, hyvin usein ajatellessani ystävyydestä, on tavallisesti näyttänyt ensin tarpeelliselta miettiä, heikkoudenko ja puutteellisuuden vuoksi ystävyyttä on kaivattu, että palvelusten osoittamisella ja vastaanottamisella sitä, mitä kukin vähemmän itse kauttansa saa aikaan, saisi toiselta ja antaisi vuorostansa, vai olisiko tämä kyllä ystävyyden omituinen etu, mutta että sillä olisi joku toinen vanhempi ja kauniimpi sekä enemmän itse luonnosta johtunut syy. Sillä ystä (rinta, sydän, rakkaus = amor), josta rungosta ystävyys (= amicitia) sana johtuu, on tärkein hyväntahtoisuuden yhdistämiseksi. Saadaanhan kyllä etuja usein niiltäkin, joita ystävyyttä teeskentelemällä kunnioitetaan ja pidetään arvossa ajan olojen tähden; ystävyydessä sitävastoin ei ole mitään muovaeltua, ei mitään teeskenneltyä, ja mitä hyvänsä on, se on todellista ja vapaa-ehtoista.

27. Minusta sentähden näyttää, että ystävyys on luonnosta ennemmin, kuin puutteellisuudesta, saanut alkunsa, enemmän sielun taipumuksesta jonkinlaisella rakkauden tunteella, kuin siitä tuumailusta, kuinka paljo se asia tuottaa hyötyä muassaan. Kuinka tämän asian laita todellakin on, sen saattaa huomata muutamista luontokappaleistakin, jotka sikiöitänsä niin rakastavat erääsen määrättyyn aikaan ja nämätkin rakastavat niin heitä, että helposti niiden tunne tulee näkyviin. Mutta tämä näkyy ihmisessä vielä paljoa selvemmästi: ensinkin siitä hellyydestä, joka vallitsee lasten ja vanhempien välillä, jota sidettä ei voi katkaista ilman kauhistavaa rikosta; toiseksi siitä, kun yhtäläinen rakkauden tunne on herännyt, jos olemme saavuttaneet jonkun, jonka tapojen ja luonteen kanssa me sovellumme, koska huomaamme mielestämme hänessä ikäänkuin heijastuksen rehellisyydestä ja hyveestä.

28. Ei ole, näette, mitään rakastettavampaa, kuin hyve, ei mitään, joka enemmän viehättäisi rakkauteen, koska nim. hyveen ja rehellisyyden tähden rakastamme tavallamme niitäkin, joita emme koskaan ole nähneet, Kuka ei säilyttäisi Cajus Fabriciuksen ja Manius Curiuksen muistoa jonkunlaisella hyväntahtoisuuden herättämällä hellyydellä, vaikkei ole koskaan nähnyt heitä? Kuka sitä vastoin on, joka ei vihaisi Tarqvinius Superbusta, kuka ei Spurius Cassiusta ja Spurius Maetiusta? Kahta sotapäällikköä vastaan taisteltiin vallasta Italiassa, nim. Pyrrhusta ja Hannibalia: toisesta, hänen rehellisyytensä vuoksi, ei meillä ole niinkään vihamielisiä tunteita, toista, hänen julmuutensa tähden, vihaa aina tämä valtakuuta.

9 kuku.

29. Mutta jos rehellisyyden voima on niin suuri, että sitä yksin niissäkin, joita emme koskaan ole nähneet, tai — mikä on vielä enemmän — vihollisessakin rakastamme, niin mikä ihme se on, jos ihmisten mielet ihastuvat, kun luulevat huomaavansa niiden hyveen ja hyvyyden, joiden kanssa voivat olla seurustelun yhdistäminä? Vaikka vakautuuhan rakkaus sekä hyväntyön vastaanottamisesta että mielisuosion huomattua ja kanssakäymisen siihen liityttyä; mutta jos nämät ovat tulleet lisäksi tuohon ensimmäiseen mielen ja rakkauden viehätykseen, niin kiihtyy siitä aivan ihmeellinen hyväntahtoisuuden aimollisuus. Mutta jos jotkut luulevat sen saavan alkunsa voimattomuudesta, että olisi, jolta saisi, mitä kukin haluaa, niin jättävät he jälkeensä todellakin alhaisen ja halpasukuisen, niin sanoakseni, alkuperän ystävyydelle, kun väittävät sen syntyneen varattomuudesta ja puutteellisuudesta. Kuitenkin jos asia siten olisi, niin, jota vähemmän kukin luulisi olevan itsessänsä voimaa, sitä soveliaampi olisi hän ystävyyteen. Mutta asia on kokonaan toisin.

30. Jota enemmän nim. kukin luottaa itseensä ja jota enemmän kukin on hyveellä ja viisaudella niin varustettu, ettei hän tarvitse ketään ja päättää kaikkensa olevan itseensä perustetun, sitä erinomaisempi on hän ystävyyden etsimisessä ja hoitamisessa! Sillä mitä ajattelette? Tarvitsiko Africanus minua? Tosiaan ei vähäistäkään, enkä minäkään häntä tarvinnut, mutta minä rakastin häntä hänen miehuutensa eräänlaisesta ihmettelemisestä, hän vuorostansa rakasti minua kenties jostakin osaksi perustetusta luulosta, joka hänellä oli minun tavoistani. Seuranpito lisäsi hyväntahtoisuutta. Mutta vaikka useita ja suuria etuja seurasikin, niin eivät kuitenkaan rakastamisen syyt johtuneet niiden toivosta.

31. Sillä niinkuin emme ole hyväntekijöitä ja anteliaita siinä aikomuksessa, että kiristäisimme itsellemme kiitollisuutta (emmehän nim. harjoita hyväntekeväisyyttä korkoja siitä kantaaksemme), vaan me olemme luonnostamme anteliaisuuteen halukkaita, samoin emme luule olevan ystävyyttä palkinnon toivosta etsittävän, vaan sen tähden, koska sen hyöty kokonaisuudessaan on rakkaudessa.

32. Näitä mielipiteitä eivät kannata ensinkään ne, jotka eläinten tavoin pitävät hekumaa kaiken arviokantana, eikä ihmettäkään. He eivät, näette, kykene katselemaan mitään ylevää, eivät mitään jaloa ja jumalallista, jotka ovat alentaneet kaikki ajatuksensa niin alhaiseen ja niin halveksittavaan asiaan. Sentähden eroittakaamme nämätkin pois tästä keskustelusta, itse sitävastoin ymmärtäkäämme asia niin, että rakastamisen tunne ja hyväntahtoisuuden hellyys syntyy luonnosta, rehellisyyden vihjauksen tapahduttua. Sillä ne, jotka sitä ovat etsineet, liittäytyvät toisiinsa ja lähentyvät likemmäksi, nauttiaksensa sen seurustelusta ja tavoista, jota ovat alkaneet rakastaa, ja ovat samanvertaiset rakkaudessa ja yhdenkaltaiset sekä taipuisammat osoittamaan, kuin vaatimaan, hyväntekeväisyyttä, vieläpä tulee se heidän välillänsä kunnialliseksi kilpailuksikin. Näin sekä saadaan ystävyydestä suurimmat edut, että on sen synty luonnosta oleva arvokkaampi ja todenperäisempi, kuin voimattomuudesta; sillä jos hyöty kiinnittäisi yhteen ystävyysliittoja, niin se sama muuttuneena eroittaisi ne; mutta koska luonto ei voi muuttua, sentähden ovat todelliset ystävyysliitotkin ikuisia. Te näette siis tästä ystävyyden syntyperän, jollette ehkä tahdo tähän jotakin huomauttaa.

Fannius. Jatka siitä vaan, Laelius. Sillä tämänkin puolesta, joka on nuorempi, on minulla täysi oikeus vastata.

Scaevola. Aivan oikein. Kuulkaamme siis edelleen.