Minä olin saanut paljon ja kauniita lahjoja. Isä oli antanut pitkät kultaketjut kelloineen ja timanttisormuksen, Frieda täti kultaisen koristeen vanhanaikaista tekoa, joka on kulkenut perintönä meidän suvussamme, ja sitä paitsi oli siellä kaksi rannerengasta, kolme kultasormusta, kolme rintaneulaa, hopealankakoriste, monta kirjaa, kukkia ja muuta pikku tavaraa.
Kun seison siinä pöytäni ääressä näköjäni syventyneenä Gerokin »Palmunlehtien» lukemiseen, kuulen Frieda ja Frauke tätien kuiskivan keskenään ja onnistun kuulemaan muutamia sanoja. »Minun mielestäni Ludwigin pitäisi saada pian kelpo vaimo», sanoi Frieda täti, »se olisi todellinen siunaus hänelle ja Thymille ja meille kaikille…» Frauke tädin posket punottivat, hän huokasi ja lausui: »… niin, siitä saa koko suku hävetä… Sisar parkani varmaan kääntyisi haudassaan, jos tietäisi — —» Enemmästä en voinut saada selvää. Minä en osaa ajatella muuta kuin että he tarkoittivat tuota minun seikkailuani T—ssä, sillä en minä mitään muuta tiedä, jonka vuoksi äidin pitäisi kääntyä haudassaan. Ei se ollut minusta kauniisti tehty heiltä, että ottivat tuon asian esille juuri minun konfirmatsionipäivänäni, ja että Frieda täti sen asian tähden tahtoisi isän naittaa, on suorastaan naurettavaa.
Kuuden seuduissa lähtivät sukulaiset pois. Myöskin Frieda täti sanoi hyvästi. Puoli seitsemän aikaan, kun kaikki olivat jo menneet, tuli Meinert sisään ja kutsui minut apteekkiin.
»Siellä on vielä joku, joka tahtoisi onnitella sinua; Thymi», sanoi hän ja nauroi.
Minä menin ja siellä oli Osdorff. Poika parka, hänkin oli minulle lähettänyt kukkavihkon, jonka hän nyt saa maksaa vaivaisista taskurahoistaan… Isä kutsui hänet sisään juomaan lasin viiniä meidän kanssamme, myöhemmin yhtyi Meinert seuraan ja meillä oli oikein hauskaa.
Osdorffia minun tulee tosiaankin sääli. Hän on taas vetänyt reput tutkinnossa. Nyt hän koettaa edes syksyksi valmistua ja aikoo jäädä sitten vielä vuodeksi tohtori Bauerin laitokseen. Mitä hänestä sitten tulee, sitä ei hän itsekkään tiedä.
Nyt on jo viisi viikkoa kulunut minun ripillepääsystäni. Täti Frauke toi tämän päiväkirjan minulle. Olenpa utelias näkemään, tapahtuuko minulle mitään semmoista, jota kannattaisi tähän kirjottaa. Frieda täti tahtoo välttämättä lähettää minut kasvatuslaitokseen, mutta minä itse en halua ja isä on minun puolellani…
* * * * *
Neljätoista päivää sitten kirjotin viimeiseksi päiväkirjaani, ja nyt minulla vihdoin on taas jotain siihen merkittävää. Ei se ole tosin mitään erikoista, mutta yksitoikkoisessa elämässäni on minun käytettävä jokaista tilaisuutta hyväkseni, taikka kirjani jää muuten aivan tyhjäksi.
Siispä on minulla kerrottavana, että neiti Reinhard on mennyt meiltä pois. — Minä en ollenkaan ollut tiennyt hänellä olevan sellaisia aikomuksia. Eräänä aamupäivänä, kun astun hänen huoneeseensa, on hän paraillaan panemassa tavaroitaan kokoon ja itkee niin, ettei ole sanaa suustaan saada, kun minä kysyn, miksi hän niin päätä-pahkaa pois lähtee. Mitään oikeaa vastausta en häneltä voinut saada; hän itki ja nyyhki kuin pieni lapsi, niin että se oli vallan surkeaa nähdä ja kuulla. Minulla on sellainen kummallinen luonto, että minä en kärsi nähdä toisen ihmisen itkevän. Minulle nousee silloin aina ikäänkuin pala kurkkuun ja, ennenkun huomaankaan, ulisen minä kilpaa toisen kanssa. Juoksin sentähden kiireesti isän luo, joka luki sanomalehteä arkihuoneessa, ja kysyin mikä Reinhardin oli tullut.