»En minä osaa sitä sinulle oikein selittää. 'Pikantti' kaunotar on semmoinen kaunotar, josta miehet pitävät. Nyt sen tiedät.»
Niin, nyt minä sen tiesin, mutta eipä asia sillä ollut juuri selvemmäksi tullut.
Tästä lähtien alkoi elämä taas kulkemaan tavallista jokapäiväistä rataansa. Viimeisen puolen vuotta ennen ripillepääsyäni kävin neiti Vieterichin koulussa. Eräänä päivänä tapasi minut suuri yllätys. Tulin joltain asialta täti Wiebke Henningin luota ja Bismarckstrassen kulmassa kävelee minua vastaan — Casimir Osdorff. En ollut uskoa silmiäni, mutta hän se oli itse, ilmielävänä. Ja syykin hänen täällä oloonsa on sangen luonnollinen. Hän on tohtori Bauerin oppilaitoksessa, jossa hänestä pitäisi viimeinkin leivottaman yksivuotinen. Tohtori Bauer on ollut aikoinaan kotiopettajana kreivi Y:ilä, joka on Berlinissä suuri herra ja Casimirin holhooja. Osdorff valitti, että hän on täällä vielä suuremmassa määrässä kuin T—ssä joutunut yhteyteen »kaikenlaisten ihmisten» kanssa. Minä lohdutin häntä ja me teimme sopimuksen tavata toisiamme vastakin. Minulla ei ole täällä kotiin palattuani ollut ketään erityistä tyttöystävää. Anni Meier on lähetetty kasvatuslaitokseen Wandsbeckiin ja Lina Schütt Kieliin. On siis sangen hauskaa, että on edes yksi toveri, jonka kanssa voi joskus puhella.
Viime vuoden kuluessa, aina minun ripillepääsyyni saakka, ei tapahtunut mitään erikoista. Emännöitsijän kanssa tulen hyvin toimeen, hän on käytökseltään miellyttävä ja ystävällinen. Kun hän ei vaan olisi semmoinen suursyömäri! Minun on vaikea sietää ihmisiä, jotka aina syövät. Se on vallan uskomatonta, millaisia annoksia hän pöydässä pistää poskeensa. Sitä paitsi on hänellä taskuissa aina jotakin, jota hän nakertelee ateriain väliajoilla. Sietämätöntä!
* * * * *
Keskiviikkoisin ja lauantaisin oli minulla rippikoulutunti. Ensin olivat nämä tunnit minusta kauheita, mutta pian kuitenkin totuin niihin ja viimein aloin niistä oikein pitämään.
Minä en ollut siihen saakka ollut juuri hurskas. Mutta meidän vanhalla kirkkoherralla on ihmeellinen taito puhua niin, että sanat tunkevat suoraan toisen sydämeen. Tunnin päätyttyä, kello kuuden ajoissa, alkoi jo hämärtää, ja minä silloin useinkin tein kotimatkalla suuren kierroksen saadakseni rauhassa ajatella, mitä olin kuullut. Erittäin syvästi vaikutti minuun puhe rakkaudesta, joka kaikki anteeksi antaa ja kaikki ihmisten rikokset ja synnit armollisesti pehmeillä siivillään peittää. Tätä kuullessani tuli minun mieleeni aina häpeällinen seikkailumme »Viheriän puun» ravintolassa ja tuo kauhea paluumatka kalakauppiasten rattailla. Joskin isä sydämensä hyvyydessä oli pitänyt sitä lapsellisena hairahduksena, — minä tunsin kumminkin, että se oli jotain pahaa, enkä voi poistaa mielestäni sitä ajatusta, että äiti minut silloin näki ja oli suruissaan minun tähteni. Tähän aikaan kävin taas usein äidin haudalla, ja nämä käynnit tekivät mieleni aina vakavaksi ja surulliseksi. Minä päätin tästä lähtien käydä joka sunnuntai kirkossa ja tulla hyväksi, kunnon ihmiseksi. Kirkkoherra on hyvin miellyttävä vanhus. Hänessä on jotain herttaista, lempeää, jotain luonnollista, tosi-inhimillistä, ei mitään tekopyhyyttä, ja minusta tuntui monasti siltä kuin hän puhuessaan olisi kääntynyt erityisellä rakkaudella juuri minun puoleeni.
Minun konfirmatsionipäivänäni olivat kaikki sukulaiset kokoontuneet meille. He tulivat jo aamusta, saattaakseen minut kirkkoon. Pukeutuessani minä pyörryin luultavasti pelkästä mielenliikutuksesta, mutta toinnuin pian jälleen. Isä tahtoi antaa minulle lasin konjakkia, mutta minä en voinut sitä maistaakkaan. Aina tuosta ravintola-retkestämme asti olen tuntenut voittamatonta vastenmielisyyttä väkijuomia kohtaan.
Se oli ihana juhla, kirkkoherra puhui erinomaisen kauniisti. Minä istuin kuin unessa, oli kuin urkujen sävelet olisivat nostaneet sieluni ylös ja kantaneet toiseen maailmaan, jossa sain kohdata äitini. Kun sitten polvistuimme ja kellojen soidessa lausuimme uskontunnustuksen, en voinut olla ääneeni nyyhkimättä, semmoisen liikutuksen valtaan olin joutunut. Tämän jälkeen saimme kukin raamatunlauseemme. Minun lauseeni kuului: Mutta meidän menomme on taivahissa, josta me myös lunastajaa Herraa Jesusta Kristusta odotamme. — Urut soivat hiljaa ja pehmeästi sillä aikaa kun meidät siunattiin. Sen jälkeen menimme ensi kerran pyhälle ehtoolliselle. En milloinkaan ollut ennen koko elämäni aikana tuntenut niin syvää liikutusta kuin nyt, ja isällä kiilsi myös kyyneleet silmissä, kun hän juhlallisuuden päätyttyä sulki minut syliinsä ja suuteli. Kaikki sukulaiset, enot, tädit ja serkut, tunkeilivat ympärilläni ja toivottivat onnea minulle, ja tunnuinpa mielestäni sillä hetkellä hyvinkin tärkeältä henkilöltä, koska olin ikäänkuin koko suvun keskipiste.
Päivällinen syötiin meillä salissa, jota ainoastaan erikoisissa juhlatilaisuuksissa käytetään, ja tätä päivää varten oli otettu erityinen keittäjä ja tarjoilija. Pöydässä piti eno Pohns puheen, jossa hän selitti, miten minulle nyt alkoi uusi jakso elämässäni, mutta muuten istuttiin syötäessä sangen hiljaa. Minusta tuntui oikein painostavalta, olipa melkein kuin hautajaistunnelma. Neiti Reinhard ei paljon näyttänyt itseään. Kirkosta tullessamme hän näytti itkeneeltä, ja kun arvelin päivän merkityksen häneen niin syvästi vaikuttaneen, kohosi hänen arvonsa paljon minun silmissäni. Syötyä menivät herrat arkihuoneeseen tupakoimaan ja naisväki joi kahvia toisessa huoneessa, jossa minun lahjapöytäni oli.