Ensin tuntui minusta aivan sietämättömältä ajatus että koko tuosta matkasta, josta olin niin äärettömästi iloinnut, ei tulisikkaan mitään, ja paruin aivan kuin pieni lapsi, mutta vähitellen aloin tyytyä kohtalooni. Ja sitten rupesi tuntumaan miltei hauskalta, että voin tehdä tämän uhrauksen vanhan ystäväni hyväksi. Tietoisuus tästä rauhotti suuresti mieltäni, ja minut teki melkein onnelliseksi tunne siitä, että läsnäoloni häntä nähtävästi ilahdutti ja että minä olin jossain määrin välttämätön hänelle.

»Siinä on pehmeät, hellät kädet» sanoi vanha lääkintäneuvos, joka häntä hoiti, kerran kohteliaasti, ottaen minun käteni omiinsa ja katsellen niitä, »hienot, pehmeät naiskädet, niinkuin nämä, ovat lääkärin parhaat apulaiset.»

Se oli kuitenkin hirveä aika. Kreivillä oli ankarat tuskat ja iltasin aina kova kuume; monasti jäin yöksikin hänen luokseen. On julmaa, kun näkee toisen noin kärsivän ja täytyy istua siinä eikä voi mitenkään auttaa. Semmoisina hetkinä tuntee perinpohjin inhimillisen kykenemättömyytensä, joka ei omin voiminsa mitään aikaan saa. Ei hitustakaan voimaa ole meikäläiselle annettu. Kohtaloon nähden on meillä vain velvollisuuksia, ei mitään oikeuksia.

Parina päivänä ja yönä minä jo odotin pahinta. Erään vaikean yön jälkeen vanha ystäväni, herättyään lyhyestä, levottomasta unesta, tarttui käteeni, puristi sitä ja sanoi pitäneensä huolta siitä, että minun tulevaisuuteni oli turvattu, päättyipä hänen tautinsa miten tahansa. Mutta yksi asia tuli minun luvata: etten enää palaisi entiseen säännöttömään elämääni…

En ole mikään sielujen tutkija, että voisin aina selvitellä erilleen ja määritellä omat tunteeni, ja tuolla hetkellä täytti taas mieleni monenlaisten tunteiden sekava tulva. Sen tunsin selvästi, että hänen pyyntönsä teki minuun peräti nöyryyttävän vaikutuksen, mutta en voinut kuitenkaan häntä moittia siitä, koska todellakin olen kerran pettänyt hänen luottamuksensa… todellako luottamuksen? — — Ei… Juuri siksi että hän ei täydellisesti luottanut minuun — — no, yhdentekevä… Mutta sen voin pyhästi vakuuttaa, että tuona sairauden aikana en kertaakaan ajatellut, miten kävisi, jos minun vanha ystäväni kuolisi. Noina tuskan hetkinä pelkäsin vaan sitä, että hän voisi kuolla. Minä en ole häntä rakastanut milloinkaan niinkuin nainen rakastaa miestä, mutta harras kiitollisuuteni herätti minussa häntä kohtaan jonkinlaista tyttären rakkautta, ja tahdon olla iankaikkisesti kirottu, jos mikään syrjä- tai taka-ajatus oli minua johtamassa, kun häntä hoidin.

Toivuttuaan taudistaan ei kreivi enää laskenutkaan minua luotaan. Herroille, joita hänen luonaan usein kävi, hän esitti minut sukulaisenaan ja hoitajattarenaan, rouva von Osdorffina, ja kaikki tietysti kohtelivat minua mitä suurimmalla kunnioituksella. Kahdeksan päivän kuluttua, juuri samana päivänä, jona Julius palasi matkaltansa, kävimme ensi kerran Eläintarhassa, ja ensi viikon jälkeen matkustimme Wiesbadeniin. On sekin sopiva olinpaikka kesäkuumalla, mutta ykskaikki, pääasia on että saan vielä pitää vanhan herrani; hänen sairautensa ja minun hoitajanvirkani ovat oikeastaan vasta tehneet hänet minulle oikein rakkaaksi ja kalliiksi. Minä tunnen että me kaksi kuulumme yhteen, ja se on jo paljon semmoiselle, joka on maailmassa niin yksin kuin minä. Julius luulee Wiesbadenissa oleskelun tekevän minullekin hyvää. Minussa on yhä vielä yskä. Oikeastaan ei minua nykyään mikään vaivaa, mutta välistä tunnen itseni sanomattoman väsyneeksi ja rasittuneeksi. Luulen sen johtuvan viime viikkojen paljosta yövalvonnasta.

1 syysk.

Taas olemme olleet kaksi viikkoa Berlinissä. Wiesbaden näkyy olleen kreiville erinomaisen terveellinen, hän on taas reipas kuin ennenkin, mutta minun yskäni ei ole tullut yhtään paremmaksi. Lääkäri Wiesbadenissa neuvoi minua menemään vielä pariksi viikoksi Schlangenbadiin, ja kreivi välttämättä tahtoi minun tätä neuvoa noudattamaan. Se on hirveän ikävä paikka tuo Schlangenbad. Lääkärin neuvosta otan nykyään joka päivä puolisen aikaan aurinkokylpyjä. Luulen että minua vaivaa verenvähyys. Se on minun päätautini.

Schlangenbadissa tapasin vihdoin yhden entisistä tuttavistani, nimittäin Amman Hannoverista. Hän on nykyään Leipzigissä ja ansaitsee omain sanainsa mukaan summattomasti rahoja, mutta oli viime keväänä pahaksi onneksi saanut erään taudin, jonkinlaisia rohtumia ihoonsa. Nyt hän on juossut sentähden kaikkien kuuluisimpien spesialistien puheilla ja onkin jo kutakuinkin parannut, kasvoiltaan hän on ainakin sileä. Häneltä kuulin, että Kindermann on Leipzigissä koroillaan eläjänä ja avioliittojen välittäjänä. Hän on vanhoilla päivillään ruvennut vakavaksi ja koettaa johtaa ihmisiä avioliiton satamaan. Mielelläni haluaisin nähdä häntä kerran ja olen päättänyt vielä tämän kuukauden kuluessa, käydessäni Emmyn luona, poiketa häntäkin katsomassa. Amma on aivan kuin ennenkin, jos mahdollista ehkä vähän laihempi. En tosiaankaan saata ymmärtää, mistä hän voi vielä löytää maksukykyisiä kundeja; hänen kasvonsa ovat sen näköiset, ettei kenenkään tarvitse epäillä, mitä ammattia hän harjottaa, eikä sitä voi hienoimmatkaan puvut peittää. Hänellä on mukanaan emäntänsä, joka on vielä enemmän epämiellyttävän näköinen. Tämä on Leipzigistä lähdettyään kulkenut koko Europan ristiin rastiin ja lopuksi taas asettunut Leipzigiin. Saksittaret näyttävät olevan kaikki hyvin patriotisia luonteeltaan, sillä he ikävöivät joka paikasta takaisin rakkaaseen Saksiinsa, huolimatta kotimaansa ankarasta siveyspoliisista.

Minä en tule enää oikein toimeen entisten ammattitoverieni kanssa. Kaukana siitä, että tahtoisin tekeytyä paremmaksi kuin he, mutta heidän ajattelemattomat ja säädyttömät puheenpartensa kiusaavat ja inhottavat minua. Tiedän kyllä että heidän asemassaan ihminen on siinä suhteessa ikäänkuin tylsynyt, aivan niinkuin lääkäri kokainiruiskutuksen kautta tekee jonkin ruumiinosan tunnottomaksi; siinä ei kukaan tule enää ajatelleeksi, että sukupuoliasiat ovat oikeastaan semmoisia, että niistä puhuminen on kielletty tavallisessa, porvarillisessa seuraelämässä. Minä en ole enää heidän kannallaan enkä voisi semmoista elämää enää sietää, ennemmin menisin hirteen.