30 syysk.
Minä saan yhä vielä kerjuukirjeitä, vaikka ei minulla oikeastaan ole enää paljon mitään poisannettavaa. Ikävää on kumminkin keneltäkään mitään kieltää.
Eilen tapasin Eläintarhassa kokonaisen lauman entisiä tovereitani yhdistyksestä.
Heidän kasvojensa ilme — toisilla ivallinen hymy, toisilla kylmän halveksiva jäykkyys — ei ole sanoin kuvattavissa. Kylmät väreet juoksivat pitkin selkääni ja mieluimmin olisin hyökännyt keskelle tuota kaakottavaa laumaa ja lyönyt oikealle ja vasemmalle, että olisivat silmät säkenöineet jokaisella.
Minä voin sietää kaikkea, jos niin tarvitaan, rehellistä ylenkatsettakin, mutta ivaa en kestä.
Ylenkatsetta — niin miksikä ei, jos se on oikeutettua. Jos kaunis, köyhä tyttö seisoo yksin ja hyljättynä maailmassa, jos kiusaukset ja viettelykset joka puolelta häntä ympäröivät ja hän sittenkin omasta sisäisestä vakaumuksestaan valitsee kieltäymyksen ja porvarillisen moraalin harmaan, yksitoikkoisen tien, — semmoisella tytöllä minä myönnän olevan jonkinlaisen oikeuden katsella heikompaa sisartaan halveksivalla säälillä. Mutta noilla kanoilla, jotka ovat vartiainsa ja omistajainsa silmälläpidon alaisina saaneet koko elinaikansa tepastella tasaisella vihreällä nurmikolla, niillä ei totta totisesti ole minkäänlaista oikeutta ivata toista, jolla on ollut epätasaisempi tie käytävänä.
Raamatussa ei turhaan sanota: Joka sanoo veljelleen: sinä jumalaton, hän on ansainnut joutua helvetin tuleen.
Pilkka ja iva on pahempaa kuin murha ja petos ja varkaus ja kovin ruumiillinen väkivalta. Se tappaa ihmisen pyhimmät tunteet. Se on kotoisin perkeleestä.
* * * * *
Sen jälkeen kun viime vuonna kävin G —ssä, on menneisyys monta kertaa sattunut tielleni. Ensin kohtauksessa Amman kanssa, sitten tavatessani Kindermannin. Ja nyt taas kolmannen kerran.