Merkillisen vaikea minun oli saada itseäni valmiiksi tätä vierailua varten. Ainakin neljännestunnin seisoin peilin edessä ja tutkin itseäni kiireestä kantapäähän, että eikö ehkä olisi minussa jotain huomiota herättävää, ja vielä viime hetkessä tuli mieleeni että hajuveteni — bouquet d'amour — voisi minut ilmaista. Mutta sehän on naurettavaa…
Koko matkan minua vaivasi painostava tunne, josta en voinut päästä vapaaksi. Tiesin että jos hän jollain tavalla antaa minun tuntea, tekee minulle pienenkään viittauksen siihen suuntaan, että meidän seurustelumme ei voi tällä tavalla jatkua, silloin minä en voi hillitä itseäni. Sillä minussa on räjähdysainetta, joka odottaa vain sytyttävää kipinää särkeäkseen sulkunsa.
Sydämeni sykki ankarasti astuessani sähkörautatievaunusta maahan sillä kadulla, jonka varrella Grete asuu; mutta hän oli minut jo nähnyt verannaltaan, tuli minua vastaan pihalla ja toivotti sydämellisesti tervetulleeksi. Minä vaan en tahtonut saada mieltäni tasapainoon.
Päivä oli kirkas ja lämmin kuin keskikesällä. Teepöytä oli katettu balkongille, kattoon asti ylettyvän palmun alle. Greten emännöitsijä, miellyttävä, kiltin näköinen ihminen, joka on ollut hänen luonaan jo kahdeksan vuotta, toi pöytään teekannun ja kupit, ja sitten tuli pikku Käte, herttainen vaaleatukkainen ja tummasilmäinen tyttö, tervehtimään minua ja haki itselleen myös tuolin pöydän ääreen. Grete rupatteli niin iloisesti, että yhä enemmän varmistui mielessäni ajatus: hän ei tiedä mitään, hänellä ei ole hämärintäkään aavistusta minun entisistä vaiheistani. Kävin yhä vaiteliaammaksi. Minä en voi nähdä pieniä lapsia tulematta surumieliseksi. Kun tuo tyttönen nojasi vaaleakutrista päätään äitiänsä vasten ja Grete ilosta loistaen painoi pari kolme suuteloa hänen punaisille pikku huulilleen, silloin minun täytyi katsoa poispäin, tuskallinen kateudentunne kouristi sydäntäni. Tämä vaimo on myöskin yksin maailmassa, kohtalo on hänenkin tielleen kylvänyt enemmän ohdakkeita kuin ruusuja, mutta miten rikas hän onkaan verrattuna minuun vaivaiseen. Jos minäkin olisin saanut itse pitää lapseni, olisi minullakin ollut suojelusenkeli, joka olisi minut monesta vaarasta varjellut.
Vähitellen kumminkin surumielisyyteni haihtui pois ja me juttelimme lopulta sangen iloisesti minkä mistäkin asioista.
»Sinä siis kirjotat romaaneja», sanoin minä. »Ei minusta näytä juuri siltä, että sinulla olisi täällä tilaisuutta erikoisesti romantillisiin kokemuksiin.»
Grete naurahti iloisesti ja arveli olevan liian paljon vaadittu, jos hänen pitäisi itse omassa elämässään kokeakkin kaikki mitä lukijoilleen kertoo.
»Mutta ehkäpä sinä voisit antaa minulle uusia aineksia, Thymian», hän lisäsi.
»Ehkäpä kyllä», minä sanoin. »Minä kirjotan muistelmiani päiväkirjan muodossa. Konfirmatsionistani asti olen sitä tehnyt, kaikki tärkeimmät tapahtumat olen merkinnyt muistiin. Sinä saat sen, kun olen kuollut. Siinä sinulla on aineksia vaikka viiteen romaaniin.»
»Sanasta miestä», sanoi Grete, »mutta etkö voisi antaa sitä jo ennen?»