»Saadaanpa nähdä. Luvata minä en sitä tahdo, sillä tuosta kirjottamisesta on minulla paljon iloa. Semmoisena kuin se nyt on, sinä tuskin voisit sitä käyttää. Sinun yleisösi ei ole tottunut niin tiivistettyyn ravintoon, siihen pitäisi kaataa sekaan pari ämpärillistä lientä, ennenkun se kelpaisi nautittavaksi.»
»Voidaan sekin tehdä», hän sanoi; »jos niin tarvitaan, miedonnamme musteen liian synkkää väriä vedellä.»
»Ei tässä paljas vesi riittäisi», minä vastasin, »suuren lasillisen Kölnin vettä saisit käyttää poistaaksesi vähän hajua, johon ei jokainen ole tottunut. Ei sitä ilman seurauksia olla elämän kuokkavieraana vuodesta vuoteen… Merkki siitä jää ihmiseen!»
Grete nyökkäsi ja syntyi hetken äänettömyys. Tuuli kuljetti pöydän yli kellastuneita lehtiä talon edessä seisovasta lehmuksesta ja sähkörautatieltä kuuluva ratina ja kilinä häiritsivät ympärillämme vallitsevaa hiljaisuutta. Minut teki yhtäkkiä epäluuloiseksi se, että Grete ei tehnyt minulle yhtäkään kysymystä. En voinut selvittää itselleni, oliko se hänen puoleltaan hienotunteisuutta vai välinpitämättömyyttä, ja se teki mieleni aika-ajoin raskaaksi, mutta myöhemmin pääsin taaskin oikeaan tunnelmaan. Jäin illalliselle ja olin auttamassa pikku Kätcheniä sänkyyn. Päästyään tilalleen laski lapsi kätösensä ristiin ja luki iltarukouksensa. Sen loputtua lisäsi hän vielä omasta päästään: Rakas Jumala, anna mamman olla terveenä! Tämä liikutti minua niin, että kyyneleet tulivat silmiini. Ajattelin itsekseni: sinä viaton, pikku karitsani, mitä sinä nyt yksinkertaisuudessasi pyydät, se on sinun vastaisen onnesi kaikkein tärkein ehto… Kun ajattelee, mitä kaikkea lapsi menettää, kun häneltä äiti kuolee… no, minä olen sen saanut kokea.
Kymmenen aikaan saattoi Grete minut pysäyspaikalle Keisaritammen luo.
»Milloin sinä tulet Kätchenin kanssa minun luokseni?» kysyin erotessamme.
Hän ei vastannut heti.
»Vai etkö ensinkään tahdo tulla minun luokseni?» lausuin nyt katkerasti ja epäluulon täyttämänä.
»Mielelläni, Thymian», hän vastasi, »mutta — katsoppas, minä elän hyvin hiljaisesti enkä tahtoisi tehdä uusia tuttavuuksia. Minulla on työni ja lapseni, ne molemmat täyttävät elämäni niin, etten tarvitse mitään vieraita ihmisiä. Kun vaan haluat tulla tänne, olet aina tervetullut, ja minä tulen myöskin sinun luoksesi, mutta eikö totta, sinä pidät huolta siitä, että jos minä tulen luoksesi, minä tapaan sinut yksin?»
Olin vähän aikaa ikäänkuin huumautunut, sillä nyt näin yhtäkkiä selvästi: hän tietää kaikki, kaikki; yhtä hyvin kuin ihmiset kotikaupungissani tuntevat minun entisyyteni, yhtä hyvin tietää hän, mitä teitä minun elämäni on menneinä vuosina kulkenut. Sillä hetkellä en vielä käsittänyt sitä hienotunteisuutta, millä hän koetti rakentaa luottamuksen siltaa itsensä ja minun välille.