»Minä pidän siitä huolen», sanoin sitten. »Tule pian ja ota Kätchen mukaan. Kirjota minulle milloin tulet taikka ilmota telefoonissa… Hyvästi!»
Raitiovaunu tuli paikalle. Minä astuin sisään.
Marraskuu.
Kauheasta yskästäni minä en luultavasti enää milloinkaan pääse. Monta kertaa olen niin voimaton, etten jaksa kättäni liikuttaa, kun pitäisi pukeutua tai riisuutua. —
Julius puhuu Davosista… että minun pitäisi mennä sinne talvikuukausiksi. Se minua hirveästi pelästytti, niin pitkälle olen siis jo tullut! En sitä kuitenkaan usko. Lääkärit sanovat asian aina pahemmaksi kuin se on, saadakseen ihmiset varovaisiksi ja paremmin hoitamaan itseään. Tätä yskää en ole saanut vilustumisesta, se on vaan tavallista katarria, mutta tavattoman sitkeää ja itsepäistä. Minä en nyt lähde minnekkään. On niin ihmeen hauskaa, kun olen löytänyt Greten. Käyn usein hänen luonaan Friedenaussa. Hän tulee minun luokseni vain harvoin, hänellähän ei ole paljon aikaa enkä minä ole siitä niin tarkka. Silloin tuntuu niin kodikkaalta ja hauskalta, kun kaasulamppujen valo lankee pöydälle, hiilivalkea hehkuu kamiinissa, lapsi loruilee ja nauraa ja kaikki on niin tyyntä ja rauhallista ja kaukana maailman melu ja pauhina. Kun suljen silmäni, voin kuvitella mielessäni olevani »kotona.»
Grete käyttäytyy erinomaisen hienotunteisesti minua kohtaan. Hän ei tee koskaan mitään kysymyksiä. Pidän hänestä paljon, vaikka hänellä onkin usein hyvin kummallisia, minun, mielestäni kerrassaan hassuja mielipiteitä.
Tammikuu 1903.
Joulu ja uusivuosi olivat tällä kertaa hauskat. Jouluaattona oli kreivi luonani; hän oli hylännyt kaikki sukulaisten kutsut saadakseen viettää illan minun kanssani. Minulla oli nytkin joulukuusi ja kutsuin yksitoista köyhää lasta kadulta ihailemaan sitä ja saamaan lahjoja. Ensimäisenä joulupäivänä oli kreivi taas luonani ja toisena olin minä Greten vieraana. Uudenvuodenaattona tuli D. vanhan tapansa mukaan ja uudenvuoden päivänä minä olin taas Friedenaussa.
Yskäni yhä vaan pahenee. Monasti pääsen ainoastaan suurella vaivalla liikkumaan. Kun se vaan ei olisi vaarallista. Vaikka tiedänkin, miten hukkaan mennyt ja hyödytön elämäni on, ja että oikeastaan paras mikä minulle voisi tapahtua, olisi päästä sukkelaan ja kivuttomasti maailmasta pois, tunnen kuitenkin voittamatonta kammoa kuolemaa kohtaan.
Sillä minä en usko olevan taivasta, jossa kuolleet saavat nähdä ja tuntea toisensa. Toinen elämä kyllä, — mutta kuka voi sanoa minulle, että se on parempi kuin tämä ensimäinen, etten minä siinä joudu vieläkin suurempaan kurjuuteen kuin tässä elämässä? Ja sitten minua pelottaa tuo itse siirtyminen elämästä toiseen. Minulle on kuolema multaa, kalmanhajua, matoja, mätänemistä, manalan kauheita salaisuuksia.