Nyt on neiti Reinhard poissa eikä hänen sijaansa ole saatu vielä uutta.
Isä on pannut ilmotuksen lehtiin. Toivottavasti saamme jonkun sievän.

* * * * *

Hyvin sievän saimmekin. Ihmeen miellyttävä, herttainen ihminen, ja aivan nuori. Hän on vasta kaksikymmentäneljä vuotta vanha, orpo, syntynyt Naumburgissa Saalen varrella ja nimensä on Elisabeth Woyens. Hän on kaunis tyttö. Varsinkin hänen vaalea tukkansa on minusta ihastuttava. Se on niin pitkä, että hän voi istua sen päällä, kun se on hajallaan. Tavallisesti hän pitää sitä kahdessa palmikossa pään ympäri käärittynä. Ja vyötäisiltä hän on hyvin hoikka. Meistä tuli heti hyvät ystävät. Nyt vasta tuntuu koti oikein hauskalta. Iltaisin, kun on kaunis ilma, menemme aina yhdessä kävelemään, välistä myöskin hautausmaalle. Me olemme juoneet sinunmaljat vattulimonaadissa ja Elisabeth on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Jo seitsemännestä ikävuodestaan on hän ollut orpo; vanhemmat ovat kuolleet lavantautiin melkein yhtaikaa ja sisaruksia hänellä ei ole. Kasvatuksensa hän on saanut eräässä pappilassa, mutta papilla oli itsellään kahdeksan lasta eikä hän voinut pitää luonaan vierasta tyttöä kauempaa kuin hänen puolestaan maksettiin elatusrahoja, ja Elisabethin pieni pääoma ei riittänyt pitemmälle kuin konfirmatsioniin asti. Kun hän sen jälkeen oli vielä vuoden talouskoulussa, olivat rahat kokonaan lopussa ja hänen täytyi ruveta itselleen paikkaa etsimään. Siitä alkaen hän on saanut olla vieraiden ihmisten luona, ja se ei ole ollut mitään ruusuin päällä keijumista. Hän on ollut onnettomasti rakastunutkin, se on hyvin romantillinen historia. Hän oli silloin seuranaisena eräällä vanhalla rouvalla, ja tällä oli poika, joka luki jumaluusoppia ja asui lukukausien loma-ajat äitinsä luona, jossa hän ja Elisabeth tutustuivat toisiinsa. Kun vanha rouva huomasi, miten nuorten välit rupesivat kehittymään, sai Elisabeth paikalla matkapassin, ja tällöin hän joutui erään siirtomaatavarain kauppiaan luo, jolla ei ollut mitään palvelustyttöä, vaan hän sai yksin tehdä kaikki työt. Mutta hän ja Johannes — se oli tuon nuoren miehen nimi — olivat yhä kirjevaihdossa ja lupa-aikoina he tapasivat toisensa ja heidän naimisensa oli jo päätetty asia. Sillä välin vuodet kuluivat, Johannes suoritti tutkintonsa, sai apulaisen paikan ja Elisabeth ajatteli että nyt he pian pääsevät naimisiin. Mutta toisinpa oli sallittu. Johanneksen äiti kuoli, ja silloin kävi selville että hänellä ei ollutkaan mitään omaisuutta, vaan oli elänyt yksinomaan eläkkeestään ja sukulaisten avustuksista. Päästyään jonkin pienen kaupungin papiksi Westfalissa kirjotti Johannes Elisabethille eräänä päivänä, että he eivät voineetkaan mennä naimisiin, koska olivat molemmat varattomia ja kahdeksansadan taalerin tuloilla ei voi ylläpitää heidän asemansa mukaista taloutta. Elisabeth raukka itki kovasti, niinkuin hän on itse minulle kertonut. Minusta on kummallista, että pappismies panee niin paljon arvoa rahoihin. Ennen minä aina ajattelin, että semmoisten ihmisten mieli askartelee vain taivaallisissa asioissa, mutta nuo hengen miehet näyttävät olevan samaa joukkoa kuin kaikki muutkin kuolevaiset, eivätkä suinkaan aina edes paraimpia niistä. Kyllä se on minun mielestäni kaikkea muuta kuin jalo piirre miehen luonteessa, että antaa nuoren tytön ensin odottaa itseään lähes neljä vuotta ja sitten jättää hänet siihen paikkaan siksi että hän on köyhä. Elisabeth on jumalankiitos jokseenkin päässyt jo surustaan, hän on sangen vilkas ja iloinen.

Iltaisilla kävelyretkillämme tekee Osdorff meille usein seuraa. Elisabeth ei voi olla hänellä nauramatta, hän sanoo että Osdorffin mieletön sääty-ylpeys tekee häneen niin vastustamattoman koomillisen vaikutuksen. Kyllähän se on totta, hän on tosiaankin naurettava, ja luulenpa että Boy Detlefs ei ollut niin väärässä pitäessään häntä puoleksi idiottina, mutta siitä huolimatta minä pidän hänen seurastaan. Isällä ei ole mitään sitä vastaan että hän käy meillä. Usein hän on myöskin iltaisin meidän kanssamme puutarhassa. Siitä en ole vielä maininnutkaan, että meillä on suuri, kaunis puutarha, jossa on komeita vanhoja, paksurunkoisia päärynäpuita ja hyvin paljon kukkia, avara nurmikko ja ihastuttava, salaperäinen lehtimaja. Casimir Osdorff pitää paljon kukista, ja kun me iltaisin olemme puutarhassa niitä kastelemassa, unohtaa hän välistä kreivillisen arvonsa ja molemmat f:nsä siihen määrin, että rupee korkeimman omakätisesti vettä pumppuamaan ja auttaa meitä kastelemisessa, niin suurta huvia se hänelle tuottaa. Äskettäin oli hän äärettömän onnellinen, kun oli sattunut löytämään erään unohdetun ja puoleksi jo kuolleen ruusupensaan ja saanut sen huolellisella hoidolla jälleen virkistymään. Hän sanoo että hän olisi mielellään puutarhurina, mutta ainoastaan omaksi huvikseen, ei muiden palveluksessa, sillä se ei tietysti sopisi hänen säätyiselleen miehelle, ja sitten hän taas alkoi esittää kummallisia sosialisia aatteitaan, ja isä ja Elisabeth kyselivät häneltä alinomaa milloin mitäkin, ja Osdorff puhui ja puhui ja innostui yhä enemmän eikä ollenkaan huomannut, että me vaan teimme pilaa hänestä.

Kauniina kesäiltoina istumme usein lehtimajassa. Siellä on riippulamppu, mutta se valaisee hyvin huonosti, joten hauska hämärä vallitsee tässä rauhallisessa sopukassa. Isä ja Elisabeth puhelevat keskenään ja minä istun tavallisesti aivan vaiti, kädet ristissä polvien ympäri, unohdan kaikki ja sulaudun kokonaan illan syvään juhlalliseen hiljaisuuteen, joka on laskeutunut puutarhan yli. Kun pilvet vaeltavat tummansinisellä taivaalla ja silloin tällöin peittävät kuun kirkkaan sirpin, ei lehtikään liikahda, puut seisovat suurina ja tummina ja hämärän läpi, joka verhoo kaikki esineet hienoon huntuunsa, loistavat liljat kuin valkeat alttarikynttilät ja niiden tuoksu kohoo ylös ja täyttää ilman, silloin valtaa minut merkillinen surumielisyys, omituinen ikävän ja kaihon tunne. Silloin tulee mieleeni aina äiti vainaja, joka myöskin täällä kerran istui, hengitti liljain tuoksua ja näki pilvien kulkevan taivaalla, ja joka nyt jo neljättä vuotta makaa syvällä kylmän, mustan kalmiston mullassa. Miten ihmeellistä onkaan, että me ihmiset elämme kuin kukat, kuihdumme ja maaksi muutumme kuin tuulen karistamat syyslehdet. Se vaan eroa, että kukat syntyvät yhä uudestaan, mutta kuolleet eivät milloinkaan palaa. Semmoisina hetkinä tunnen sydämessäni kiihkeää kaipuuta, ikävöin jotain tuntematonta, uneksin onnesta, josta minulla on vain epämääräinen, hämärä käsitys, ja samassa vilahtaa ohimenevänä varjona sieluni läpi aavistus, että nämä ihanat, hiljaiset, kukkastuoksujen täyttämät kesäillat syntymäkotini puutarhassa kerran tulevat olemaan ainoastaan muistoina mielessäni menneistä paremmista päivistä, jotka eivät milloinkaan palaa, kuin kadotettu paratiisi, minulta ainiaaksi suljettu. Minä en ymmärrä, miksi se on aina sillä tavalla. Aina kun tunnen vaikutusta mieleeni jostain kauniista, hiljaisesta, rauhallisesta ja nautin siitä sydämessäni, samalla kohoo sieluni syvyydestä esille jotain niin haikeaa, surullista. Niinpä eilisiltanakin. Silloin kiertää yhtäkkiä Elisabeth käsivartensa minun kaulaani. »Mitä sinä haaveksit, Thymi?» hän kysyi. Nyt vasta, katsahtaessani ylös, huomasin että me olimme kahdenkesken.

»Minä haaveksin onnesta», vastasin hänelle. »Minä niin mielelläni haluaisin kerran tulla onnelliseksi, oikein onnelliseksi. Sanoppa Elisabeth, mikä sinun mielestäsi oikeastaan on suurin onni maailmassa.»

»Se riippuu siitä, mitä milloinkin onnella tarkotetaan», hän vastasi. »Minun luullakseni onnen käsite vaihtuu vuosien mukana. Lapsena oli minusta suurin onni omistaa semmoinen nukke, joka osaa sanoa »pappa» ja »mamma». Kun olin rakastunut, oli tietysti minun hartain toivoni päästä pian naimisiin. Ja nyt — — nyt minä olisin täydellisen tyytyväinen, jos hyvä Jumala soisi minulle oman kodin, oman omituisen sopukkani, josta ei kukaan minua enää voisi ajaa pois… kaikkein mieluimmin tahtoisin tuommoisen ihan pienen, rauhallisen kodin kuin Frieda tädillä — —»

»Semmoisen vanhanpiian kammion?» huudahdin hämmästyneenä. »Hyvänen aika, miten sitä voi onnellista kotia ajatellakkaan, jossa ei ole miestä!»

»Niinhän sitä ajattelee, kun on nuori niinkuin sinä», sanoi Elisabeth miettiväisenä. »Mutta kun vanhenemme, niin tulemme huomaamaan etteivät miehet meitä autuaaksi tee. Jos tänään pyytäisi minua omakseen joku mies, jota minä en rakasta, mutta kunnioitan, ja joka voisi tarjota minulle kodin, en kieltäytyisi hänelle menemästä. Mutta vielä enemmän mieleeni olisi, jos esimerkiksi voittaisin arpajaisissa ja voisin perustaa itselleni kodin oman pääni jälkeen, tarvitsematta siihen ottaa miestä jota en rakasta. Ymmärrätkö, Thymi?»

»Täydellisesti», vastasin, »ja se on juuri minunkin ajatukseni. Minäkin otan ainoastaan semmoisen miehen, jota rakastan, ja hänen pitää ollakkin oikein miesten mies, kaikin puolin moitteeton — —»