»Un chevalier sans peur et sans reproche» [Ritari peloton ja moitteeton] sanoi Elisabeth nauraen. »Ehkäpä minä olen vielä täällä silloin, kun sinulle tulee aika ruveta sulhasia katselemaan. Kyllä minä autan sinua sitten etsimään.»

»Ei, hänet minä etsin yksin, Elisabeth», sanoin minä.

* * * * *

Frieda täti on meillä niinkuin kotonaan ja pistää nenänsä joka asiaan. Elisabeth oli ensin hänen mielestään aivan liian nuori meille, ja hän sanoikin sen hänelle vasten silmiä heti ensimäisenä päivänä. »Nuoren, kauniin, yksinäisen tytön pitäisi aina olla perheen turvissa», sanoi hän pisteliäällä tavallaan. »Tiedättekö neiti, että naimattoman miehen talo on vaarallinen paikka turvattomalle tytölle? Olkaa varuillanne, ettette joudu kiusaukseen — —»

Elisabeth säikähti pahanpäiväisesti, mutta minä rauhotin häntä, ettei tässä mitään pelättävää ollut. Se nyt on vaan Frieda tädin tapa tuommoinen, hän ei liene muutamissa suhteissa oikein viisas. Nyt näyttää täti alkaneen mieltyä Elisabethiin, koska on kutsunut häntä jo usein luoksensakin. Elisabethista pitävätkin kaikki ihmiset, jotka oppivat häntä tuntemaan, niinpä meidän sukulaisemmekin. Me molemmat saamme milloin miltäkin taholta kutsuja kahvikesteihin. Toissa päivänä olimme Wiebke tädin, senaattorin rouva Henningin luona. Siellä oli paljon vieraita, kokonaista kaksikolmatta naista. Elisabeth oli tädin apulaisena emännyyshommissa, ja minä kuulin miten sillä aikaa vanhemmat naiset lausuivat hänestä kehuvia arvosteluja.

»Miellyttävä tyttö, niin vaatimaton —» sanoi senaattorin rouva Jens. »Ja niin taitava ja sivistynyt», kehui tohtorinna Henning, Wiebke tädin käly, »hän puhuu sujuvasti ranskaa ja soittaa hyvin sievästi pianoa ja kaikkia käsitöitä hän osaa.» — »Onpa hän räätälikin», tiesi Frieda täti. »Thymianin puseron konstikkaine etumuksineen ja pitseineen on hän aivan yksin ommellut.» — »Miten, onko se mahdollista?» — »Minä olen häntä myöskin itsekseni ihaillut ja ajatellut, että eikö hän mahda olla Hamburgista.» — »Siinähän on oikea helmi.» — »Onpa niinkin, veljelläni oli onni, kun hän sattui tuommoisen tytön tapaamaan.» Tämäntapaisia lauseita kuulin puoliääneen kuiskittavan joka taholta, sitten katseltiin ja ihailtiin minun puseroani ja Elisabethille lausuttiin vielä muutamia kuuluviakin kiitossanoja.

Vierailla oli käsityöt mukanaan, ja milloin vaan puhelu joksikin aikaa taukosi, ompelivat, virkkasivat ja kutoivat kaikki kuin hengen edestä. Suuhun pantavaa oli tarjolla loppumattomat määrät, minä laskin neljäkolmatta korillista erilaisia leivoksia, ja kahvin jälkeen tuotiin suklaata tuulihattujen ja kermavaahdon kanssa. Yhden naisista näin ottavan neljä kuppia kahvia ja viisi kuppia suklaata ynnä kuusi tuulihattua ja samaa tietä meni vielä epälukuinen joukko muita leivoksia. Liekkö hänellä vatsaa kivistänyt perästä päin, en tiedä. Juoruta ei näissä seuroissa ollenkaan, josta saa kiittää erästä joku vuosi sitten sattunutta ikävää juttua. Oli tämmöisessä tilaisuudessa kukin parhaansa mukaan parjannut jotakuta rouvaa, jonka kerrottiin muka pettävän miestään, eikä tiedetty yhtään että yksi läsnäolijoista oli asianomaisen rouvan hyvä ystävä. Tämäpä meni ja kertoi parjatulle, mitä hänestä oli puhuttu, ja hän haastoi naikkoset oikeuteen. Siitä tuli itku ja hammasten kiristys, ja sen jälkeen ei ole kahvikekkereissä enää kenestäkään pahaa puhuttu. Päivän uutisia sen sijaan suurella innolla pohdittiin. Varsinkin puhuttiin vanhan Hinzen jutusta. Ukko Hinze oli ollut vanha, seitsenkymmenvuotias suutari, hyväntahtoinen, hiljainen äijä, joka ei ollut koskaan kärpäsellekään pahaa tehnyt. Hänen tallinsa seinästä oli pieni pala lohjennut pois, ja kun juuri hänen pihansa vieressä rakennettiin uutta postitaloa ja sitä varten oli kasattu sinne tuhansittain tiilikiviä, oli hän ottanut niitä maasta pari kappaletta seinänsä paikkaamiseksi, ajattelematta että nämä tiilet kuuluivat valtiolle. Joku työnjohtajan lurjus oli antanut hänet ilmi, ja edellisellä viikolla oli vanhus parka tuomittu varkaudesta kolmen päivän vankeuteen. Hänen ei varmaankaan olisi tarvinnut rangaistustaan kärsiä, keisari olisi hänet armahtanut. Mutta hän ei odottanut sitä, hän hirtti itsensä iltasella työhuoneessaan; kun hänet seuraavana aamuna löydettiin, oli ukko jo kylmänä. Se on julmaa, että tuommoista voi tapahtua. Minun mielestäni pitäisi lakiin vielä lisätä semmoinen pykälä, joka selvittäisi erotuksen ottamisen ja varastamisen välillä. Erittäin hienotunteisia eivät näy ne miehet olevan, jotka lakeja laativat, muuten he olisivat ottaneet kyllä huomioon sellaisetkin tapaukset kuin tämä oli, ja tuo vanha kelpo suutari Hinze eläisi vielä tänä päivänä.

* * * * *

Jos istuu oviverhon takana vierashuoneessa, voi kuulla, mitä arkihuoneessa puhutaan, ja samoin voi sinne kuulla kaikki vierashuoneesta, kun asettuu seisomaan tirkistysreiän viereen. Pari päivää sitten sain tämän selville. Olin hakemassa jotain kirjaa vierashuoneesta ja kuulin silloin Frieda tädin puhuvan isän kanssa viereisessä huoneessa. Tavallisesti en ole Frieda tädin ääneen niin ihastunut, että sitä tahtoisin halusta kuunnella, mutta tällä kertaa sattui korvaani pari sanaa, jotka herättivät minussa mielenkiintoa, ja siksi pysähdyin kuulemaan lisää.

»Minä en ymmärrä, mitä sinä oikeastaan tahdot», sanoi täti, »hän on kelpo tyttö kunnollisesta perheestä, moitteeton maineeltaan, ja Thymi on häneen myös hyvin kiintynyt. Se on kaikkein paras, että sinä nait hänet, silloin sinä saat mitä tarvitset, Thymi tulee parempaan asemaan ja pahat kielet eivät pääse enää liikkeeseen…»