»Ahaa», ajattelin, »isän pitäisi mennä naimisiin Elisabethin kanssa. No, kyllä minun puolestani. Jos hän vaan huolii isästä.» — Sitten puhui isä: Hän ei enää tahtonut ajatellakkaan naimisiin menoa, hän oli saanut jo aivan tarpeekseen siitä lystistä monivuotisessa yhdyselämässään kivulloisen vaimonsa kanssa. Sitä paitsi Elisabeth oli hänelle liian nuori. Hänhän voisi tuoda vielä puolen tusinaa lapsia taloon, ja semmoista hän, isä, jo minun tähteni ei voinut sallia, jos hän ylipäänsä vielä ajattelisi avioliittoa — mahdollisesti joskus myöhemmin, kun minun tulevaisuuteni olisi turvattu, jonkun vanhemman ihmisen kanssa — voisi ainoastaan hyvin varakas puoliso tulla kysymykseen. Apteekkiin oli kiinnitetty niin suuri velka. — Niin pitkälle minä kuulin. Mitä siellä muuta puhuttiin, se ei minua enää huvittanut.
Minä mietin itsekseni mitä olin kuullut ja nautin äärettömästi siitä ajatuksesta, että minä tiedän asioista enemmän kuin he voivat aavistaakkaan. Muuten Frieda tädin tuuma ei ole minusta ollenkaan huono. Elisabeth ei toivo itsellensä mitään muuta kuin omaa kotia. Sen me voimme hänelle tarjota. Ja silloin hän on meillä niin lujassa, ettemme tarvitse pelätä hänen enää pois lähtevän. Minä olen päättänyt haihduttaa isän epäilykset ja olla hänelle hiukan kaitselmuksena. Jos he todellakin saisivat vielä puoli tusinaa lapsia, niin en minä kumminkaan ymmärrä, mitä se asia voi minuun koskea. Ei suinkaan minun olisi tarvis niitä hoitaa ja muuten minä pidän hirveän paljon pienistä lapsista. En kuitenkaan huoli asiasta vielä hiiskahtaa puoleen enkä toiseen, pidän vaan heitä salaa silmällä ja näyttelen suojelusenkelin osaa. Oi, tämä on hauskaa! Minä tahdon tehdä heidät molemmat onnellisiksi. Pidänhän minä heistä kumpasestakin niin äärettömästi, eikä minun olisi yhtään vaikea kutsua Elisabethia mammaksi. Mutta vain mammaksi — sillä äitiä ihmisellä ei voi olla muuta kuin yksi. Ja minun äitini on taivaassa — — —
* * * * *
Pari kertaa olen yrittänyt ruveta puhumaan isälle Elisabethista, kehottaa häntä koettamaan onneansa ja huomauttaa, miten mieluista minulle olisi, jos heistä tulisi pari, mutta on aina minua sen verran hävettänyt, että se on tähän saakka vielä tekemättä. Salaa olen tehnyt huomioita heistä molemmista joka päivä, ja minusta tuntuu kuin heidän välillään kumminkin alkaisi olla jotain tekeillä. Elisabeth on ruvennut pitämään tukkaansa eri tavalla kuin ennen, hän ei enää kiinnitä sitä ylös, vaan käärii sykerölle alas niskaan, ja se sopii hänelle erinomaisesti ja tekee hänet paljon nuoremman näköiseksi. Minä huomaan usein isän katsovan häneen aivan erikoisella tavalla, hänellä silloin silmät vilkkuvat niin somasti ja poskille nousee kaksi punaista täplää, ja samalla Elisabeth myös aina punastuu. Sillä tavalla se luultavasti rakkaus alkaa. Sitä on todellakin hauska katsella sivulta päin ja minä tahdon kirjottaa kaikki tarkasti muistiin, että tietäisin mitenkä on meneteltävä, jos itse joskus rakastuisin. Olisikin ihmeellistä, jollei isä pikiintyisi Elisabethiin, joka on niin herttainen ja johon itsekin olen aivan hulluuntunut. Mutta Elisabeth on minusta liian arka, monta kertaa tuntuu mielestäni siltä kuin hän oikein pelkäisi isää. Viime päivinä varsinkin olen sitä huomannut; mutta sehän on hassua! Neljänkolmatta vuoden vanha tyttö! Kerran minä häntä vähän siitä kiusailin; hän sävähti ihan punaiseksi kasvoiltaan ja suuttui minuun, taikka paremmin sanoen oli suuttuvinaan. Oikein todellisesti vihaiseksi hän ei voi tullakkaan, siksi on hän liian hyvänluontoinen. Aivan varmaa on, että hän ei milloinkaan tahdo joutua kahdenkesken isän kanssa. Miten tyhmää! Täytyy kai hänen saada tilaisuutta ilmaista tunteensa! Viikko sitten heräsin yöllä pienestä kolinasta. Kun avasin silmäni, näin vuoteeni vieressä valkean olennon ja olin juuri huudahtaa pelosta, kun tunsin samassa Elisabethin. Koko hänen ruumiinsa vapisi ja hän sai tuskin sanaa suustansa. »Saanko minä tämän yön nukkua sinun luonasi, Thymi?» hän kysyi. Vielä tuota kysyy! Molemmin käsin vedin hänet viereeni sänkyyn. »Mikä sinun on, kultaseni?» kysyin sitten, sillä hän vapisi yhä vielä kuin haavanlehti. »Minua pelotti tuolla toisella puolella», sanoi hän, »tuntui niin kamalalta! Kuului aivan siltä kuin joku olisi liikkunut minun huoneessani.» Minä suutelin häntä ja painauduin kiinni häneen, oli niin erinomaisen hauskaa saada pitää häntä vieressäni, ja samalla kohosi arvoni paljon omissa silmissäni, kun tuleva äitini oli tullut minun luotani turvaa etsimään.
Seuraavana päivänä saimme, isä ja minä, kutsun eno Dirkiltä tulla heille syntymäpäiville, ja minua pyydettiin sitä paitsi erityisesti jäämään sinne muutamiksi päiviksi. Kun isä luki kirjeen meille, kävi Elisabeth yhtäkkiä kovin onnettoman näköiseksi. »Silloin minä en jää teille», sanoi hän, »minä haen itselleni toisen paikan.» No, tämä nyt ei ollut minusta juuri kaunista asettua noin poikkipuolin toisen tielle, ja minä sanoin sen hänelle. »Tule mukaan, jollet voi olla täällä ilman minua», sanoin. Dirk enon syntymäpäivän minä olen nimittäin aina joka vuosi viettänyt siellä maalla. Silloin hän pyyhki kyyneleet silmistään ja sanoi lähtevänsä mukaan, jos isä siihen suostuisi, ja niinpä me sitten viime keskiviikkona läksimme matkaan kaikki. Eno oli tullut itse hakemaan meitä vaunuillaan.
Minä oleskelen hyvin mielelläni viikon päivät siellä. Eihän, meidän maassamme ole mitään luonnonkauneuksia, ei meillä ole vuoria eikä metsiä, mutta oma viehättävyytensä on sillä sittenkin. Kartanot kohoovat kuin suuret metsäiset saaret viheriästä maasta, ja kun iltasumut valkeina pilvinä leijailevat soiden yllä, näyttävät ne oikeilta saarilta aavan, aaltoilevan meren keskellä. Iltaisin on koko maisema vaipunut tyyneen, syvään rauhaan. Kun silloin laskeva aurinko punaisena ja pyöreänä loistaa taivaanrannassa ja kohoova usva sen vähitellen verhoo kuin pehmeään huntuun, silloin tällöin kuuluu makaavan lehmän ammahdus tai hevosen hirnunta, mutta muuten kaikki äänet ovat vaienneet, silloin minä joudun samanlaisen tunnelman valtaan kuin noina ihanina kesäiltoina kotona puutarhassamme.
Mutta Dirk enon syntymäpäivillä ei ollut suinkaan hiljaista. Puoli maakuntaa oli sinne kokoontunut. Eno oli äskettäin valittu valtiopäiville ja siitä syystä tuli vieraita vielä enemmän kuin muuten häntä onnittelemaan. Siellä juotiin paljon rommipunssia, mutta minä en maistanutkaan, sillä minä tunnen yhä vielä merkillistä vastenmielisyyttä tuota makeaa, väkevää juomaa kohtaan; monta puhetta pidettiin myös. Lopuksi vielä tanssittiin. Isäkin tanssi muutamia valsseja, nimittäin Trina tädin, Dirk Thomsenin rouvan, Frauke tädin ja viimeiseksi Elisabethin kanssa. Alkoi tuntua sangen kuumalta, vaikka oltiin jo lokakuun alussa. Huomasin Elisabethin lähtevän ulos ja isän menevän pian hänen perässään. Silloin pujahdin minäkin ulos toista tietä ja kiiruhdin heidän jälkeensä. Elisabeth meni puutarhaan, isä hänen perässään, ja minä kaikessa hiljaisuudessa hiipien taas isän jäljissä. »Nyt se tapahtuu», ajattelin ja iloitsin jo edeltäpäin siitä rakkaudentunnustuksesta, jonka nyt tulisin kuulemaan.
Ikävä kyllä en voinut päästä huomaamatta kylliksi lähelle, vaan täytyi pysähtyä muutamien askelien päähän heistä, ja isä puhui niin hiljaisella äänellä, etten ymmärtänyt yhtäkään sanaa. Elisabeth huudahti vaan: »Herra Gotteball!» Se oli osaksi kuin uhkaus, osaksi kuin avunhuuto. Toinen kerta vielä painokkaammin: »Herra Gotteball!» Ja sitten näytti hän riistäytyvän irti ja kiiti kuin vainottu otus puutarhan käytävää rakennukseen takaisin, ja isä asteli hiljakseen jäljessä. Minä tunsin suurta pettymystä mielessäni ja olin suutuksissa Elisabethiin, joka typeryydellään oli pilannut kaikki. Kun sitten myöhemmin olimme kahdenkesken makuuhuoneessamme, en voinut hillitä itseäni, vaan sanoin mitä hänestä ajattelin ja kysyin, eikö isä ollut tarpeeksi hyvä hänelle ja eikö hänelle kelvannut semmoinen koti, jonka me voimme tarjota. Silloin hän suuteli minua ja minä huomasin että hän vapisi mielenliikutuksesta ja oli aivan kalpea. »Voi lapsi rukka — mitäpä sinä tiedät —» hän sanoi, »ei sinun isäsi aio minua vaimokseen ottaa.» »No mutta», sanoin minä, »hänen omasta suustaan olen sen kuullut, kun hän sanoi sen Frieda tädille.» Silloin Elisabeth hätkähti. »Ihanko totta?» »Ihan totta», minä sanoin, ja ajattelin vasta perästäpäin, että olin oikeastaan valehdellut. No, ykskaikki — siihen se kuitenkin vielä menee. Pääasiahan on, että he rakastavat toisiaan.
Seuraavana aamuna palasi isä kotiin ja päivää myöhemmin tuli häneltä sähkösanoma, että Elisabethin pitäisi tulla sinne, kun palvelustyttö oli sairastunut eikä siellä ollut ketään, joka olisi heille ruokaa laittanut. Elisabeth olisi tahtonut minua myöskin tulemaan kotiin, mutta minä en halunnut lähteä vielä, koska oli päätetty iltapäivällä pistäytyä vierailemassa Pohnsin herrasväen luona, ja se merkitsi että meillä tulisi olemaan sinä päivänä hauskaa. Eno Dirk sai siis kyyditä hänet yksin.
Pohnsit ovat perin omituista väkeä. Rahaa heillä on kuin roskaa, mutta ei yhtään lasta, ja itaria he ovat niin että sitä ei voi sanoilla kertoa.