He eivät nuku yhtään yötä yhdessä, niinkuin muut aviopuolisot, ei herra varjelkoon, alkupuolen yötä nukkuu eno, ja täti istuu arkihuoneessa, jossa rahakirstua säilytetään, loppuyön nukkuu vuorostaan täti, ja eno valvoo, sillä he pelkäävät niin äärettömästi murtovarkaita. Seuraavana yönä nukutaan ja valvotaan päinvastaisessa järjestyksessä, ja niin he menettelevät joka yö ympäri vuoden. Keskikesälläkin he levittävät sianrasvaa leivälleen ja myövät voin. Minä olin siellä kerran mätäkuussa ja silloin tarjottiin rasvasoppaa, jonkinlaista vetistä, suolaista lientä ja hyvin rasvaista silavaa. Illalla pantiin pöytään päivän kunniaksi palanen kuivanutta juustoa, mutta kun eräs naapuri sattui tulemaan sisään, pisti täti juuston esiliinansa alle, ettei mies näkisi, miten ylellisesti he elivät. En tiedä, pitäisikö tuommoiselle surkeudelle itkeä vai nauraa. Kun eno oli muutamia vuosia sitten Flensburgin sairaalassa operoitavana ja täti kävi häntä siellä katsomassa, oli hän kävellyt iltamyöhällä rankkasateessa pitkän, hänelle aivan tuntemattoman matkan rautatien asemalta sairashuoneelle, vain säästääkseen ne muutamat pennit, jotka olisivat menneet raitiotiemaksusta. Heidän saituudestaan voisi kokonaisia teoksia kirjottaa.
Äidin vielä eläessä tulimme sinne kerran aivan odottamatta juuri teurastuksen aikana; siellä oli kaikki paikat täynnä tuoretta lihaa, oli näet teurastettu kaksi härkää ja sika; mutta joka luulee meidän nyt saaneen maistaa tuoretta paistia, se kokonaan erehtyy. Jumala varjelkoon sellaisesta tuhlauksesta! Mitä me saimme, oli kappale kitkerän suolaista, toista vuotta vanhaa lihaa, mustaa leipää ja pahanmakuista voita. Siinä koko kestitys! Täti sanoi kerran: »Muut ihmiset tuhlaavat omaisuutensa hyviin ruokiin ja komeaan elämään, mutta me pidämme sen rahana. Se on varminta, kun on kukkaro täysi, silloin tietää että jotakin omistaa.»
Serkkuni Jakob Thomsen, eräs toinen serkku Lude Levsen ja minä läksimme siis matkaan. Pohnsit eivät tienneet mitään meidän tulostamme, ja täti oli lähtenyt kaupunkiin hampaitansa korjuuttamaan. Eno oli aivan neuvotonna, väänteli käsiään ja valitteli: »Lapset, lapset! Olisittehan te voineet kirjottaa meille jotain tulostanne. Nyt en minä ymmärrä, mitä voisin teille antaa, kun täti on ottanut ruokakammion avaimen mukaansa.» Minä olin purskahtaa nauruun, mutta Jakob oli hyvin totisena ja sanoi: »Ehkä jokin toinen avain sopii sen oveen, minulla sattuu olemaan avainkimppu kotoa taskussani.» »Ei, ei!» huudahti eno hätäisesti. Sitten menimme eno, Lude ja minä hedelmätarhaan. Kun ei ollut silloin mikään hyvä hedelmävuosi, olivat puut melkein tyhjiä, paitsi erästä suurehkoa päärynäpuuta, jossa riippui aika paljon suuria, nyrkinkokoisia mollukoita. Eno koetti kääntää meidän huomiotamme pois siitä ja sanoi että ne olivat happamia, mutta minä en uskonut häntä, vaan otin yhden päärynän ja iskin hampaani sen kylkeen. Eno aivan vavahti kauhusta! Oi, se oli mainio hedelmä, makea ja mehevä, ja kun Lude Levsen sen kuuli, nyppi hän niitä irti suuren joukon ja täytti minun ja omat taskunsa.
»Herra siunatkoon», vaikeroi eno, »mitäs täti nyt sanoo! Päärynät aiottiin viedä tiistaina torille myytäväksi.»
»Ensin me, sitten muut», sanoi Lude ja poimi minkä ennätti. Pari gravensteiniläistä omenaa sieppasimme vielä kaupanpäällisiksi.
Tällä välin oli Jakob ollut ruokakammion ovea koettelemassa ja — lempo tiesi millä tavalla — saanut kun saanutkin sen auki. Kun pian senjälkeen tuli joku vieras tapaamaan enoa, juoksimme kaikki kolme ruokakammioon tutkimaan sen ruukkuja ja muita säiliöitä. Ensiksi sattui käsiimme kaksi lasia, joissa oli säilytettyjä omenia ja kiulukoita. Ne maistuivat minusta liian happamilta, Jakob ja Lude eivät kumpanenkaan juuri pidä semmoisista herkuista, mutta piloillamme söimme molemmat lasit melkein tyhjiksi.
Muutenpa ei siellä herkkuja ollutkaan, vasta ihan lopuksi osui silmiimme ruukku täynnä säilytettyä ankeriasta. Se avattiin suurella riemulla, sisällys kaadettiin lautaselle ja kannettiin sisään. Kun eno sai nähdä sen, löi hän hämmästyksissään kätensä yhteen päänsä päällä ja puhkesi valittamaan:
»Lapset, lapset! Mitä nyt täti sanoo! Kokonainen ankerias, jonka vanha Inger Peters toi minulle lahjaksi! Täti on sen keittänyt ja säilyttänyt sitä niin tarkasti siltä varalta, jos sattuisi jokin erityinen tarve, sairaus tai muuta semmoista —»
»Kaikkea tässä vielä säilytetään», sanoimme me ja pistelimme kalaa poskeemme, ja kun eno näki, ettemme aikoneet hellittää, sieppasi hän itsekin veitsen ja kahvelin ja iski kiinni, ettei jäisi aivan osattomaksi.
»Ei kala kuivalla elä, tietäähän eno», sanoi Jakob, »eikö sinulla ole yhtään viiniä kellarissa?»