Viime viikolla oli Osdorff arvannostossa ja huomattiin tarkastuksessa sotapalvelukseen kelpaamattomaksi. Hän oli kuin seitsemännessä taivaassa, sanoi sen vaan häntä harmittavan, että oli niin paljon turhaa vaivaa nähnyt tuon kirotun tutkinnon takia. Hänen pitäisi nyt jäädä vielä vuodeksi tänne ja ruveta sitten harjottelijana jollakin maatilalla perehtymään käytännölliseen maanviljelykseen. On sekin sopiva ala mokomalle laiskajaakolle! Paljon parempi olisi, jos panisivat hänet kähertäjän oppiin, sillä se on ainoa ala, jolle hänellä on sekä halua että taipumusta. Mutta mitenkä se sopisi, Osdorff kahdella f:llä! — —
Meillä kotona ei ole kaikki niinkuin pitäisi. Se näyttää todellakin siltä, että isä ei oikein voi kärsiä Elisabethia, ja tämä suree sitä, luultavasti sentähden että pelkää joutuvansa pois paikastaan, mutta siitä asiasta hän saa olla rauhassa niin kauan kuin minä täällä olen. Tekeehän isä kuitenkin kaikki, mitä minä tahdon. Minä en käsitä, mitä vikoja hän on Elisabethista nyt löytävinään, ja alussa hän niin rakkaasti häntä aina katseli.
Pari päivää sitten, kun tulin Elisabethin huoneeseen, makasi hän pitkänään vuoteellaan ja itki. Minä en osaa selittää, mikä minun tuli, mutta kun katsoin häneen, tuntui yhtäkkiä ahdistavan rintaani, sanoin kuvaamaton, kauhea tuska kouristi sydäntäni.
»Elisabeth», lausuin hiljaa ja silitin hänen hiuksiaan. Silloin loi hän kosteista silmistään minuun semmoisen oudon, kummallisen katseen, en tiedä oikein miten sitä sanoisin. Sydämeni vapisi ja kyyneleet kohosivat silmiini. »Mikä sinun on, Elisabeth?» kysyin. »Minulla on semmoinen tuska», sanoi hän — —. »Mistä syystä?» »En minä tiedä», hän vastasi ja painoi molempia käsiä rintaansa vasten, »en minä osaa sanoa. Se on niin kamala, niin hirveä tuska…» Minä koetin häntä tyynnyttää minkä osasin, mutta vaikealta tuntui omakin oloni. Luullakseni Elisabeth ei ole terve. Hänellä on jokin tauti ruumiissaan, ehkä hermokuume. Hän on mennyt hirveästi huonon näköiseksi.
* * * * *
Lähes kolme kuukautta on siitä, kun viimeksi tähän olen kirjottanut. Olen kyllä yrittänyt välistä, mutta en ole voinut, minun on ollut mahdoton pitää niin paljon ajatuksiani koossa. Meillä on tapahtunut jotain kamalaa, hirvittävää. Minä en oikein tiedä, miten minun laitani on; monta kertaa kävelen kuin unissani, en tiedä olenko hereillä vai nukuksissa, ja taas toisinaan tunnen mielestäni tulleeni yhtäkkiä monta vuotta vanhemmaksi. Kun nyt tässä istun ja kirjotan, nousevat taas vedet silmiini ja poskeni hehkuvat, minua hävettää ja suru kalvaa mieltäni sydämen pohjaan saakka. — — Kaikesta en voi tässä kertoa, mutta tahdon koettaa koota ajatuksiani niin hyvin kuin osaan ja kirjottaa edes tärkeimmät seikat muistiin.
Niinkuin jo viime kerralla olen maininnut, oli Elisabethin surullinen mieliala ja sairaannäköinen ulkomuoto herättänyt huomiotani. Joskus minun onnistui saada hänet vähän iloisemmalle tuulelle, mutta semmoisten hetkien jälkeen hän aina vaipui entistä syvempään alakuloisuuteen.
Äidin kuolinpäivänä, toukokuun 21:nä, veimme, Elisabeth ja minä, iltasella seppeleitä ja kukkia hautuumaalle. Oli ihana, tyyni ilta. Narsissit täyttivät ilman väkevällä tuoksullaan ja taivas kaareutui päidemme päällä korkeana, kirkkaan sinisenä kupuna, jota siellä täällä hienot, vaaleat pilvenhattarat verhosivat. Elisabeth istui pienelle penkille hautaristin taakse ja minä asettelin kukkia järjestykseen. Viime aikoina en ole käynyt enää usein hautuumaalla, mutta joka kerta kun seison äidin haudalla, valtaa mieleni sama surumielinen tunnelma, ja niin kävi nytkin.
»Eikö ole hirveää, kun täytyy kuolla niin nuorena, Elisabeth?» sanoin. »Äiti oli vasta kolmekymmentä yksi vuotta täyttänyt. Mahtaa olla kamalaa niin aikaisin kuolla…
Elisabeth istui kädet ristissä helmassa, nojasi päätään mustaa marmoriristiä vasten ja katsoi ylöspäin. »Ei se ole yhtään kamalaa», hän sanoi. »Päinvastoin, kuolleita meidän pitäisi kadehtia eikä surra. Tuolla alhaalla maan povessa on hyvä levätä. Joka on niin pitkälle päässyt — hyppäys vain on vaikea — mutta pian on sekin tehty — — pure hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni —»