»Elisabeth, mitä sinä puhut?» kysyin hämmästyneenä. Hän säpsähti, kuin olisin hänet unesta herättänyt. »Enhän minä mitään —» vastasi hän ja nousi ylös, mutta ajatuksensa harhailivat jossain muualla.
Kahdeksantena päivänä tämän jälkeen, kun olimme juoneet iltapäiväkahvin, sanoi Elisabeth pistäytyvänsä Frieda tädin luona; minä luin juuri erästä hyvin jännittävää romaania enkä malttanut heti siinä paikassa keskeyttää lukemistani.
»Minä tulen kohta perässä», sanoin sentähden. »Hyvästi, pikku Thymian!» sanoi Elisabeth ja antoi minulle kätensä, ja minä tunsin että se oli kylmä kuin jää. Sitten suuteli hän minua nopeasti ja pujahti ulos. Näin hänen menevän torin yli, musta tyllihattu La France-ruusuineen ja pieni musta bolero sopivat hänelle erinomaisesti, ja minua ilahutti nähdä, miten hienolta hän aina näytti yksinkertaisissa pukineissaan. Kulmassa tuli tohtori Möller häntä vastaan, tervehti hyvin kohteliaasti ja kääntyi katsomaan vielä jälkeensä. »Ahaa», ajattelin itsekseni, sillä pidin varmana että noiden kahden välillä oli jotain tekeillä siitä asti kun tohtori talvella oli ollut niin huomaavainen Elisabethia kohtaan luistinradalla.
Puoli kahdeksan aikaan läksin vihdoin minäkin, mutta tultuani Frieda tädin luo sain kuulla kummakseni, ettei Elisabethia ollut siellä näkynytkään. En tiennyt oikein mitä ajatella, sillä ei hänen tapansa ollut minulle valehdella. Viivyttyäni tädin luona puolisen tuntia lähdin taas ulos. Ilta oli erinomaisen kaunis ja lämmin, kävelin sen vuoksi vielä pikkusen aikaa puistossa ja istahdin viimein pariksi minuutiksi eräälle penkille.
Kun istun siinä kaikessa rauhassa, hyökkää yhtäkkiä ohitseni poliisi
Hahnhaus, huomaa samassa minut ja pysähtyy.
»Voi, neiti Gotteball», huudahti hän, »tuolla sulun vieressä on tapahtunut onnettomuus. Siellä on joku nainen hukuttanut itsensä, ja yövartia Hinz, joka on saanut hänet ylös, luulee että se on teidän emännöitsijänne. Tehän tunnette hänet, tulkaa minun kanssani, niin saamme selville, kuka tuo onneton on.» Minä en vastannut mitään, suuni oli kuin kiinniliimattu. Koneellisesti nousin ylös ja lähdin juoksemaan Hahnhausin perään, mutta mitään käsitystä todellisuudesta ei minulla ollut, vaan liikuin kuin unissakävijä enkä ollenkaan voinut saada mahtumaan päähäni, että tällä tapauksella olisi todellisesti ollut mitään yhteyttä Elisabethin kanssa. Alhaalla sulun luona seisoi viisi henkilöä, maassa makasi jokin pitkä, tumma esine ja sen vieressä oli polvillaan tohtori Möller, jonka olin äsken nähnyt menevän torin yli. Juoksin nopeasti paikalle. Silmänräpäystä, joka tämän jälkeen seurasi, en milloinkaan unohda. Se oli Elisabeth… Minä tunsin hänet vaatteistaan, jotka olivat kietoutuneet kuin märkä riepu ruumiin ympärille; kasvoja luultavasti en olisi voinut tuntea, ne olivat kamalan näköiset, viheriän liman peitossa, silmät selällään, kaikki piirteet vääristyneet, suu auki. Hiukset olivat hajallaan märkinä, likaisina suortuvina hartioilla; tämä näky ei mene milloinkaan mielestäni! En voinut virkkaa sanaakaan, polveni vapisivat, viimein kirkaisin kovasti ja sen jälkeen en nähnyt enkä kuullut mitään.
Ikäänkuin jostain hyvin kaukaa kuulin tutun äänen, kun taas aloin tulla tajuihini:
»Viekää hänet vaivaistaloon. Ei herra Gotteballia voi mitenkään vaatia pitämään ruumista kodissaan hautaukseen asti.»
Minulle pirskotettiin vettä kasvoihin, mutta siitä huolimatta pyörryin uudestaan, ja kun vihdoin toinnuin entiselleni, en aluksi muistanut yhtään, mitä oli tapahtunut. Kuollut makasi vielä samassa paikassa ja poliisit koettivat pitää etäällä ihmisiä, joita tuli joka taholta, sillä tieto tapahtumasta oli jo levinnyt ympäri kaupunkia. Tohtori Möller auttoi minua nousemaan ylös.
»Sepä oli ankara pyörtymyskohtaus», sanoi hän ja sitten tarttui Meinert minua kainaloihin viedäkseen minut kotiin. Nyt vasta pääsin oikein käsittämään, missä olin ja mitä oli tapahtunut.