»Elisabethiä ei saa viedä vaivaistaloon, hän kuuluu meille», huusin silloin, mutta kukaan ei välittänyt siitä ja Meinert veti minut muassaan pois. —
Koko kaupunki oli liikkeessä, kaikilla ovilla seisoi ihmisiä ja kadunkulmissa oli väenkokouksia. Meinert puristi minua käsivarresta ja kielsi itkemästä, etten herättäisi enää enempää huomiota, koska tästä asiasta oli syntynyt tarpeeksi hälinää jo muutenkin.
Minä en voi tästä paljon enempää kirjottaa. Tuon tapauksen muisto elää vielä niin kauhistuttavan selvänä mielessäni, että käteni vapisevat kirjottaessa.
Isä oli valkea kuin liitu, yksin huulistakin oli puna kadonnut.
»Kauheaa, kauheaa», hoki hän kerran toisensa jälkeen.
Minä sulkeuduin huoneeseeni ja heittäydyin vuoteeseen itkemään. Vieläkään en jaksanut oikein käsittää, että kaikki oli todella tapahtunut niinkuin olin nähnyt, melkeinpä odotin että Elisabeth astuisi sisään ja istuisi minun sänkyni laidalle, ja silloin olisi taas kaikki hyvin. Hetken perästä aukeni ovi ja sisään astui isä päällystakki yllä ja sanoi tulleensa jättämään minut hyvästi, koska hän oli juuri saanut sähkösanoman, joka vaati häntä asiainsa vuoksi lähtemään pariksi päiväksi Hamburgiin. Hänellä oli hyvin kiire eikä minullakaan ollut halua häntä pidättää. Vähän myöhemmin menin vielä alas. Ruokasalissa seisoi illallispöytä valmiina, mutta ainoastaan Meinert ja oppilas olivat syöneet, muut kolme kuverttia olivat koskematta — myöskin Elisabethille oli vielä katettu. — —
Minä olin semmoisessa tuskassa, etten tiennyt mitä olisin tehnyt. Juoksin akkunaan ja näin torin olevan täynnä väkeä. Muutamia henkilöitä seisoi talomme edustalla ja töllisteli ylös ikkunoihin, ja joku syyti herjasanoja. Se oli luullakseni kalastaja Hannemannin eukko. »Semmoinen raato… semmoinen raato…» kuului hänen suustaan alituiseen. »Hirteen pitäisi vetää…»
Kello yksitoista menin taas ylös omaan huoneeseeni ja panin maata, mutta unta en voinut saada. Yö oli tukahduttavan kuuma, tuska ja kauhu ahdistivat rintaani kuin painajainen. Hukkuneen kuva oli alinomaa silmieni edessä. Elisabeth raukka! Nyt minä oikeastaan vasta tiedän, kuinka paljon häntä rakastin. Oli kovin pimeä, mutta en uskaltanut nousta sytyttämään kynttilää, vaan vedin peiton pääni ylitse ja itkin itseni viimein nukuksiin. En kuitenkaan liene kauan nukkunut, sillä kun taas heräsin, kuulin kellon lyövän yksi, ja heti oli tuo sama hirveä kuva uudestaan silmieni edessä. Kaikki jäseneni vapisivat kauhusta, en uskaltanut tehdä pienintäkään liikettä. Minusta tuntui kuin olisi sydän rinnassani kasvanut yhä suuremmaksi ja raskaammaksi… »Miksi hän sen teki?» ajattelin yhä uudestaan ja uudestaan, ja hämärä aavistus jostain kammottavasta, mikä oli tapahtunut, vilahti sieluni läpi.
Yhtäkkiä alkoi kuulua kumeaa mörinää, ikäänkuin villin pedon karjuntaa jostain kaukaa. Sitä kauhua, mitä minä tänä yönhetkenä tunsin, on mahdoton kuvata. Pian senjälkeen valkeni huone äkkiä, minä kavahdin pystyyn, näin joka puolella sinistä tulta ja nurkassa seisoi Elisabeth pitkässä valkeassa yöpaidassaan, kamalasti vääristyneet kasvot viheriän liman peitossa, silmät auki tuijottaen minua kohti. Kirkaisin kauheasti, tuli sammui, mutta haamu pysyi nurkassa ja katsoi minuun, ja minä huusin — huusin — luulen varmaan että olisin tullut hulluksi, jos minun olisi täytynyt olla yksin koko yö.
»Mikä hätä täällä on, Thymian? Miksi Te niin huudatte?» kuului Meinertin ääni oven takaa, ja kun minä yhä vaan huusin, avasi hän oven, astui sisään ja kumartui minun ylitseni. Minä takerruin häneen kiinni molemmin käsin enkä voinut ensi alussa puhua mitään, viittasin vaan nurkkaan, jossa kummitus seisoi, ja koetin änkyttää jotain siitä mitä olin nähnyt.
»Niin», sanoi hän nauraen, »nyt on ankara ukonilma. Ja kummitukselta tuolla nurkassa väännämme paikalla niskat nurin. Katsoppas tänne, Thymi» — ja samassa hän tarttui tuohon valkeaan haamuun, ja nyt huomasin että se oli pyyhinliina, jonka olin nähnyt peiliin kuvastuneena, mutta nauramiseen ei minulla ollut halua enkä uskaltanut vieläkään olla yksin, vaan pyysin ja rukoilin Meinertiä, ettei hän menisi pois. Hän istui viereeni vuoteen reunalle ja kiersi käsivartensa minun ympärilleni, ja minulle tuntui hyvältä ja rauhottavalta hänen ruumiinsa lämmittävä läheisyys.