»Miksi hän sen teki, herra Meinert? Miksi hän sen teki?» kysyin kiihkeästi. »Sanokaa minulle kaikki, jos Te tiedätte.»
Hän silitteli oikealla kädellään minun poskiani ja suuteli minua, ja vaikka se ei ole sopivaa, sallin sen kuitenkin tapahtua, olin niin päästäni sekaisin, etten osannut ajatella mitään muuta kuin tuota yhtä ja samaa: miksi hän sen teki?
»No mutta, Thymi, etkö sinä todellakaan tiedä sitä?» sanoi hän, enkä minä huomannut mitään erinomaista siinä, että hän minua yhtäkkiä sinutteli. Konfirmatsionistani asti on hän muuten kutsunut minua aina teiksi.
»Tuommoinen iso, järkevä tyttö. Olethan sinä muuten niin älykäs, missä sinun silmäsi ovat olleet, kun et ole mitään nähnyt? Tuo haaveileva naikkonen oli suhteissa sinun isääsi ja kuvitteli mielessään, että isäsi naisi hänet. Kun tämä ei ollut siihen halukas ja hänelle tuli kiire, menee hän kiihtymystilassaan hukuttamaan itsensä.»
»Minkätähden sitten ei isä tahtonut häntä naida ja miksi hänelle tuli kiire?» kysyin minä.
»Oi, nyt sinä olet tyhmä, Thymi», sanoi Meinert ja huokasi. Ja sitten hän kertoi minulle, että Elisabeth oli ollut raskaana, ja sanoi ettei minun sentähden pitäisi isästä pahaa ajatella. Se kun nyt on kerran sillä tavalla, että terve mies hänen iässään tarvitsee naisia samoin kuin naiset tarvitsevat miehiä, koska semmoinen on luonnon järjestys, josta ei mihinkään pääse. Isä käyttäytyi hyvin hienosti naisia kohtaan, sanoi hän, maksoi kustannukset heidän lapsivuoteestaan, antoi tuhat markkaa kipurahoja ja piti huolta lapsesta ripillepääsyyn asti. Jos isä taas menisi tuommoisen naisen kanssa naimisiin, niin se olisi minun vahinkoni. Sillä silloin olisi kaikilla hänen lapsillaan samat oikeudet kuin minullakin, ja minun perintöni vähenisi yhtä paljon kuin niiden luku lisääntyisi. Reinhardin lapsi oli kuollut heti, mutta tuhat markkaansa hän oli kuitenkin saanut. Se oli ollut hänelle hieno afääri. »Me tarvitsisimme vaan sormella viitata, ja hän tulisi tänne uudestaan», lisäsi hän raa'asti, »mutta me emme huoli hänestä enää. Hän on liiaksi lihava. Elisabethin laita oli alusta pitäen toinen. Hänen kanssaan ei ollut niin helppo tulla toimeen, ja minä varotinkin isääsi häneen ollenkaan ryhtymästä. Hän oli senlaatuisia naisia, jotka vaan etsivät elättäjää itselleen.»
»Ei, se ei ole totta! Elisabeth oli siveä tyttö», huudahdin minä ja työnsin pois Meinertin käden, joka yhä vielä silitti minun poskiani; hänen kosketuksensa vaikutti minussa yhtäkkiä inhoa ja pelkoa.
»No niin, minä menen sitten», sanoi hän ja nousi. Kun hän oli päässyt jo oven luo, valtasi minun taaskin äskeinen kauhea pelko, rupesin itkemään ja silloin kääntyi hän takaisin, istuutui uudestaan minun sänkyni laidalle, otti pääni käsiensä väliin ja kumartui syvään minun ylitseni, niin että pimeydestä huolimatta voin nähdä suoraan hänen hehkuviin sinisiin silmiinsä. Tilani oli omituinen. En voinut selvittää itselleni, minkätähden ja mitä niin äärettömästi pelkäsin. Sydän takoi rinnassani niin, että luulin sen pakahtuvan. Meinert pelotti minua, mutta tunsin samalla myös jotain ihan toisenlaista, ruumiini vavahteli ja värisi aivan omituisesti, se oli outo, selittämätön tunne, jota en koskaan ennen ollut kokenut. Minä siedin hänen suuteloitaan ja sallin hänen painaa minua yhä lujemmin itseänsä vastaan. Olin kuin jonkinlaisessa huumaustilassa. Tahdoin riistäytyä irti hänen syleilystään ja työntää hänet pois luotani, mutta siihen ei minulla ollut voimaa — —
Aamun sarastaessa vihdoin pääsin uneen ja heräsin vasta myöhään aamupäivällä. Ensin luulin, että se olikin unta kaikki mitä yöllä oli tapahtunut, mutta vähitellen selveni minulle koko todellisuus. Silloin painoin pääni tyynyyn ja itkin, sillä minua hävetti niin kovasti ja pelkäsin nähdä Meinertiä ja puhua hänen kanssaan. Minun siinä nyyhkyttäessäni aukeni ovi ja Meinert astui sisään. Hän puhui hyvin ystävällisesti, hyvin hellästi minulle ja sanoi, että minä olin nyt hänen lemmittynsä ja että me emme antaisi kenenkään huomata salaisuuttamme. Aina lapsuudestani asti hän oli minua rakastanut. Me ehkä vielä joskus menisimme naimisiin, mutta nyt toistaiseksi olisi näin paljon parempi, hän sanoi. Minä en vastannut mitään; en voinut vastata. — —
Kaksi päivää tämän jälkeen vietiin Elisabeth vaivaistalosta hautaan. Kaikessa hiljaisuudessa, varhaisena aamuhetkenä hänet haudattiin, kun tahdottiin herättää mahdollisimman vähän huomiota ja estää suurta väkijoukkoa kokoontumasta. Siellä köyhäinhautojen keskellä on hänen kumpunsa. Minä olen istuttanut sinne kukkia ja murattia ja käyn siellä usein.