Elisabeth raukka…
Sydäntäni ahdistaa. Minä olen niin onneton. Tahtoisin itkeä, aina vaan itkeä…
Huomenna lisää — —
* * * * *
Oi, miten tyhjä ja autio meidän talo on, kun Elisabeth on poissa! Nyt meillä on taloudenhoitajana leski, imeläsuinen, hyvinvoivan näköinen henkilö, sileänaamainen ja mustatukkainen. Rouva Lene Peters on hänen nimensä. Hän puhuu hyvin hitaasti ja jonkunlaisella laulunuotilla, venyttäen sanojen lopputavuja. Minä en voi häntä sietää, vaikka hän koettaa aina olla hyvin kohtelias ja äidillinen minua kohtaan. Hänen olennossaan on jotain teeskenneltyä, kavalaa. Hän häärii aina sillä tavalla isän ympärillä, että jos isä hänet viettelee, sitä ei tarvitse ihmetellä, sillä häneltä raivataan kaikki esteet tieltä. Veteen ei tuo juokse, siitä saa olla varma.
Ennen en ole tuommoisista seikoista huomannut mitään, mutta nyt tarkastan molemmin silmin, mitä ympärilläni tapahtuu.
Välistä minä tunnen kauheaa vastenmielisyyttä itseäni ja koko ympäristöäni kohtaan. Isän ja minun väliin on tullut näkymätön seinä. Hän ei sitä tunne, mutta minä! Elisabethin haamu erottaa meidät. Tiedän kyllä ettei minulla ole oikeutta tuomita isää, joka minua rajattomasti rakastaa, mutta noina hirveinä hetkinä särkyi minussa jotakin: kunnioitus ja luottamus isääni kohtaan on minusta kadonnut.
Muuten ei tietysti minulla ole mitään oikeutta ruveta mahtailemaan. — Herra jumala, miten kurjaa minun elämäni on ollut tuosta yöstä alkaen… Tahtoisin päästä pois. Vihaan Meinertiä, mutta kuulun kuitenkin hänelle yhä vielä. Useinkin lukitsen oveni, ennenkun menen maata. Mutta se on kuin noiduttua. Kesken unenkin herään hänen hiljaiseen koputukseensa, ja vaikka ensin puren hampaani yhteen ja makaan liikkumatta, jokin salaperäinen voima, joka on väkevämpi kuin minun tahtoni, ajaa kuitenkin lopuksi aina minut ylös ja ovea avaamaan.
Tuon turmiollisen yön jälkeen olen muuttunut aivan toisenlaiseksi. Välistä luulen että ihmiset voivat nähdä jo päältäni, miten minun laitani on, enkä uskalla enää katsoa ketään suoraan silmiin. Varsinkin pelkään Frieda tädin teräviä silmiä. Hän tarkastaa minua usein niin epäilevästi, että monasti olen luullut hänen aavistavan jotakin; mutta minä itse katselen muita ihmisiä myös aivan toisella tavalla kuin ennen.
Minä en voi esimerkiksi enää seurustella vapaasti Osdorffin kanssa. Minun täytyy aina katsella hänen käsiänsä, noita valkeita, pehmeitä, kauniita käsiä, jotka jo ennen minua niin suuresti miellyttivät. Mutta nyt syntyy minussa niitä katsellessani aivan omituisia tunteita. Välistä tunnen kiihkeää halua antaa noiden kauniiden, sileäin, valkeain käsien lyödä itseäni. Kerran kasvoi tämä halu minussa niin kovaksi, että ilmaisin sen hänelle.