»Lyökää minua», sanoin, »raapikaa, nipistäkää minua, Osdorff. Tahtoisin tuntea tuskia Teidän käsistänne.» Hän katsoi minuun ihmeissään. Katseemme kohtasivat toisensa. Hänen raukeihin silmiinsä syttyi outo hehku. Sama hehku, jonka ensi kerran olin huomannut tuona hirveänä yönä Elisabethin kuoleman jälkeen Meinertin silmissä.
»Mitä tyhmyyksiä — minäkö tekisin Teille pahaa, Thymian! Kauniit tytöt ovat olemassa sitä varten, että heitä rakastettaisiin ja hyväiltäisiin. Enhän minä ole toki mikään raakalainen…» Sametinhienoila kädellään silitti hän hiljaa ja hitaasti minun poskiani. Suljin silmäni päästäkseni näkemästä hänen kasvojansa, hänen tylsiä, velttoja piirteitään ja harmaita kalansilmiään. Mutta kädet, kädet — ne tekevät minun hassuksi — —
Siitä asti sinuttelemme toisiamme ja yhdymme usein yksinäisissä paikoissa.
Huolimatta hänen henkisestä tyhjyydestään ja tylsistä kasvoistaan minä pidän hänestä — niin — en tiedä kuinka sanoisin, niinkuin piennä lapsena pidin siniseen silkkiin puetusta nukesta, jonka isä kerran matkalta tullessaan toi minulle. Pidän hänestä, niinkuin pidetään jostain esineestä, johon ollaan totuttu, niinkuin tarvekalusta, josta ei voi luopua. Olemme luvanneet pysyä toisillemme ikuisesti uskollisina ystävinä, minne kohtalo askelemme maailmassa ohjanneekin. Hänen käsiään rakastan yhä vielä — hulluuteen asti. — Oi jumala!
* * * * *
Taas on jotain uutta minulla kerrottavana.
Isä menee uusiin naimisiin. Ja kenen kanssa? Madame Lene Petersin.
Hitto vieköön, se muija ei ole tyhmä! Minun täytyy totta puhuen melkein kunnioittaa hänen viisauttaan, taikka ehkä paremmin sanoen viekkauttaan.
Viime sunnuntaina isä sen minulle ilmotti.
Minusta hän näytti vähän alakuloiselta. Taloudenpito emännöitsijän avulla ei ottanut ajan pitkään oikein menestyäkseen, sanoi hän. Täytyi saada rouva taloon. Kun hän ei halunnut ruveta suuriin puuhiin naimistansa varten, oli hän päättänyt ottaa sen, mikä oli lähinnä saatavissa, nimittäin rouva Petersin, joka oli sievännäköinen, reipas, siisti ja säästäväinen nainen. Olisiko minulla mitään sitä vastaan, kysyi hän viimein.