»Ei», vastasin minä ja tunsin samalla, miten kasvoistani veri pakeni sydämeen. — Ajattelin Elisabethia, jonka täytyi uhrata nuori elämänsä valmistaakseen sijaa tuolle viekkaalle silmäinpalvelijalle, henkilölle, joka sivistysmäärästään päättäen on aikaisemmin ollut palveluspiika. Lene Peters on viisaampi kuin kokematon, pahaa aavistamaton Elisabeth raukka oli. Hän tahtoo ensin saada virallisen eläkekirjan. —
»Et sinä tule sen vuoksi vahinkoa kärsimään, lapsi kultani», sanoi isä, joka luultavasti omalla tavallansa selitti minun kalpenemiseni. »Sinun omaisuutesi on varmassa tallessa eikä sinun tarvitse alistua häntä tottelemaan. Hänellä ei ole sinulle mitään sanottavaa. Jos joskus jotain tapahtuisi, tulee sinun kääntyä vaan minun puoleeni. — Ensi kesänä matkustamme me molemmat, sinä ja minä, Syltiin taikka Zoppotiin. Sinä opit siellä tuntemaan maailmaa ja saat ihailijoita, ainokaiseni.»
Minä en vastannut mitään ja seisoin hiljaa kuin uhrilammas, kun hän minua suuteli.
Seuraavana päivänä kihlaus julaistiin. Lauantaista kolme viikkoa heidät pitäisi vihittämän. Vihittäköön vaan, minulle se on aivan samantekevä. Toivotan heille onnea.
* * * * *
Jaha, nyt on siis Lene apteekkarinrouva Gotteball. Koetan tulla hänen kanssaan toimeen niin hyvin kuin voin. Äidiksi häntä tietysti en kutsu, mutta olen koettanut pakottaa itseäni sanomaan häntä edes tädiksi.
Muuten näyttää siltä, kuin hänelle olisi todella tullut kiire päästä naimisiin. Meinert ainakin luulee niin. Minä vaan en ymmärrä, miten hän on menetellyt saadakseen läpiajetuksi asian, joka ei ollut kellenkään muulle onnistunut. Hän on oppimaton ja tyhmä kuin kana, eikä hänessä kauneuttakaan ole juuri haitaksi asti, huolimatta hänen sileistä kasvoistaan ja lihavanpyöreistä ruumiinmuodoistaan.
En voi selittää, mistä johtuu mieleni ainainen apeus. Kaikki tuntuu vaan ikävältä ja tympeältä. Usein minä saan sydämentykytystä. Meinert on antanut minulle digitalistippoja, mutta ei ole apua niistäkään. Siveellinen vastenmielisyys, jota jo kauan sitten olen tuntenut itseäni kohtaan, kasvaa välistä niin suureksi, että saa aikaan suorastaan ruumiillisen äitelyyden tunteen.
En ole puhunut Meinertille siitä mitään enkä Osdorffille. Äskettäin, kun oli illallispöydässä suolattuja kurkkuja, rupesi mieltäni kääntämään niin, että olin näkevinäni siinä pelkkiä niljaisia, viheriöitä käärmeitä. Koko yön vielä sen jälkeenkin kiemurteli ja mateli jotain viheriää silmieni edessä. Tämä on ihan hirveätä. Minua pelottaa, mutta en tiedä itsekään mikä.
* * * * *