Laupias jumala! Kun aloin tähän kirjaani kirjottamaan, en olisi mitenkään voinut aavistaa, että minä vielä tulisin niin paljon kokemaan elämässäni. Oikeastaan ei ole ollut minulla tähän asti paljoakaan hyvää ja hauskaa kerrottavana. Mutta se tuntuu minulle todelliselta helpotukselta, kun saan tähän paperille tyhjentää kokonaan sydämeni; minusta on aivan kuin kirjottaessani saisin puhella hyvän, uskotun ystävän kanssa. —
Niinkuin olen maininnut, on jo kauan aikaa tuntunut oloni vaikealta, olen ikäänkuin aavistanut jonkin kauhean, tuntemattoman vaaran minua uhkaavan. Monasti olen sulkeutunut huoneeseeni saadakseni rauhassa itkeä, tietämättä oikein mistä syystä, ainoastaan oman mieleni apeudesta, ja se on aina tuottanut vähän helpotusta.
Lene on katsellut minua epäluuloisesti ja rupesi kerran tekemään minulle kaikenlaisia viekkaita kysymyksiä, että tiesinkö muka minä… ei, sitä en voi tähän kirjottaa, miten hän sanoi. Minä sekä punastuin että vaalenin, ja Lenen värjäsi kiukku vallan viheriäksi. Yhtäkkiä, ennenkun ehdin mitään enempää ajatella, hän hyökkäsi kimppuuni ja samassa paukahti kummallekin puolen päätäni kirvelevä korvapuusti, niin että minulta oli mennä näkö ja kuulo sekaisin ja rupesin kovasti huutamaan. Silloin syöksyy isä huoneeseen, iskee kiinni Lenen käsivarteen, tyrkkää hänet takaisin, paiskaa seinää vasten, potkasee jalallaan ja tahtoo lyödä häntä, mutta minä heittäydyin väliin, ja silloin Lene huutaen ja kirkuen ilmaisee kaikki… Hän oli jo kauan sitten huomannut sen minun liinavaatteistani, sanoi hän, ja valitti että minä tuotin häpeää taloon. Hän katui, että oli ensinkään suostunut rupeemaan sellaisen perheen jäseneksi. Isän olisi pitänyt tyytyä vaan toivorikkaaseen tyttäreensä eikä vetää muita ihmisiä tuommoiseen häpeään. — Silloin isä taas hyökkäsi hänen kimppuunsa — minä juoksin ulos, löin oven perässäni lukkoon ja karkasin pitkin portaita omaan kamariini, lukitsin oven sielläkin ja heittäydyin vuoteeseeni ja jäin siihen liikkumatonna makaamaan, hehkuvin poskin mutta silmät kuivina.
Ja minun oli niin paha olla, niin paha — en voi sitä sanoakkaan, päätäni pakotti ja poltti kuin olisi kokonainen rovio sen sisällä palanut. En voinut oikein ajatellakkaan, ajatukset kiersivät vain vimmattua vauhtia tuota yhtä kysymystä: mitä tästä nyt tulee? Pitääkö minun seurata Elisabethin esimerkkiä ja mennä järveen, vai pyydänkö Meinertiltä myrkkyä? Vai heittäydynkö junan alle ja annan sen rusentaa itseni kuoliaaksi? Että minun kaikissa tapauksissa täytyy elävien ilmoilta poistua, se päätös on mielessäni varma kuin amen kirkossa.
Jäin koko illaksi sinne ylös enkä tahtonut ensinkään mennä alas, mutta jonkun ajan kuluttua tuli isä oven taa ja pyysi minua avaamaan ja hänen äänensä tuntui niin kummallisen vapisevalta ja itkuiselta, että minä pian hiivin ovelle ja avasin sen. Kuumeesta hehkuvilla silmilläni näin isän menneen kovin kurjan ja kuihtuneen näköiseksi, ja yhtäkkiä huomaan makaavani hänen sylissään ja itken ja hän itkee myös ja suutelee minua, emmekä kumpikaan voineet itkultamme sanaakaan lausua.
»Lapsi, lapsi! Minun armas, pikkunen tyttö rukkani! Sano minulle vaan, puhuiko tuo vaimo totta? Onko se Meinert?» sai isä viimein vaivalla kysytyksi. Minä nyökkäsin. Isä ähkyi tuskissaan. »Oi jumala, oi jumala», hoki hän kerran toisensa jälkeen. Ja sitten taas: »Lupaa minulle vain, ettet tee mitään tuhmuutta, pikku raukkani. Minä puhun Meinertin kanssa, kyllä kaikki vielä korjaantuu.» Minun täytyi kädestä pitäen luvata hänelle, etten tekisi mitään pahaa itselleni. Itse pyysin häneltä, että saisin seuraavan päivän olla rauhassa itsekseni ja että ruoka tuotaisiin minulle omaan huoneeseeni. Isä suostui kaikkeen.
Myöhemmin tuli Meinert. Hän oli aivan raivoissaan. »Olisit heti sanonut minulle, miten asiat ovat, niin ei tämä olisi päässyt näin pitkälle», hän huusi, »minä olisin antanut sinulle muutamia tippoja, ja kaikki olisi kunnossa. Nyt tästä tuli kaunis juttu. Isäsi uikuttaa kuin vanha akka, äitipuolesi on pannut ulinallaan koko talon ylösalaisin, ja huomenna tämän tietää koko kaupunki. Frieda Gotteball tietysti istuu alhaalla arkihuoneessa ja on ottanut selon juurta jaksain koko jutusta.»
Frieda täti! Tämä ajatus vei minulta viimeisetkin voimat. Näin tuon vanhan naisen ankarain, läpitunkevain silmäin katselevan itseäni ja sydämeni jäykistyi pelosta, häpeästä ja kauhusta. »Anna minulle myrkkyä», sanoin Meinertille. Hän naurahti kuivasti. »Myrkkyä! Sitäkö tämä vielä puuttuisi! Minulla ei ole nyt muuta keinoa kuin naida sinut. Jos isäsi ottaa minut osakkaaksi liikkeeseen, olkoon menneeksi, muuten kiitän kunniasta». Hän kiiruhti ulos ja minä jäin makaamaan. Kauhun väreet karsivat ruumistani. Ajattelin että minun täytyy mennä naimisiin Meinertin kanssa, ja silloin yhtäkkiä, ikäänkuin se olisi minuun jostain ulkoa tullut, oli mielessäni varmana ja lujana päätös: ennemmin kuolen. Vaikka veteen tai junan pyörien alle ennen kuin Meinertin vaimoksi. Minä en voi, en voi, en, en — — —
En osaa selittää, miten tämä on oikein tapahtunut, mutta se on niin, että minun tunteeni ovat yhtäkkiä kokonaan muuttuneet. Nyt minä sen varmaan tiedän: minä vihaan Meinertiä. Hän on roisto. Kun ajattelenkin häntä, tuntuu kuin jokin iljettävä mato ryömisi pitkin ruumistani. Kun ajattelen sitä mahdollisuutta, että tulisin olemaan koko elinaikani sidottuna tähän mieheen, että olisin tuomittu ainaiseksi, kuolemaan asti kuulumaan hänelle, silloin mustuu maailma silmissäni. Minä en tahdo, en, en — — —
* * * * *