Älköön kukaan luulko, että minä näiden päiväkirjan lehtien julkaisemisella olisin tahtonut lisätä »pikantin» kirjallisuuden lukumäärää. Ei mikään voi olla minulle vieraampi kuin tämmöinen ajatus. — Nämä yksinkertaiset muistiinpanot eivät esiinny millään taiteellisuuden vaatimuksilla; ne eivät ole eivätkä tahdo olla muuta kuin autentinen lisä erään aikamme polttavan sosialisen kysymyksen ratkaisemiseksi. Mutta ne puhuvat meille kaunopuheisemmin ja vakuuttavammin kuin ammattikirjailijain loistavimmat kuvaukset ja heittävät räikeää valoa siihen yhteiskunnallisesti kuolleiden ja seuraelämän paariasten maailmaan, johon niiden kirjottaja kuului.
Jos näiden lehtien lukeminen voi silloin tällöin panna jonkun miettimään, jos lukija silloin ajattelee, että ei yksikään ihminen, olkoonpa hän miten vakavassa asemassa ja miten korkealla hyvänsä, ole kohtalonsa herra, että ei rikkaus eikä sivistys eikä arvokas yhteiskunnallinen asema voi estää kuolemaa ja onnettomuutta tulemasta eivätkä tarjoo meidän omille tyttärillemme varmaa suojaa semmoista kohtaloa vastaan kuin se, jonka uhriksi Thymian raukka joutui, — ja hän tästä vetää sen johtopäätöksen, että tämän kaltaisia onnettomia ei pidä kohdella ajattelemattomalla välinpitämättömyydellä ja tylyllä halveksimisella, vaan on ensin otettava selko asiasta, erotettava onnettomuus paheesta — silloin on tämän julkaisun tarkotus saavutettu. Silloin ei olisi Thymian turhaan pannut muistiin hukkaan menneen elämänsä tapauksia… Silloin ehkä hänenkin elämästänsä olisi jollekulle jotakin hyötyä.
Margarete Böhme.
Täti Pohns toi minulle eilen tämän päiväkirjan muistoksi ripillepääsystäni. Hän sanoi että se on hyvin sopiva lahja nuorelle tytölle. Ja niin huokea, ajattelin minä. Mutta kun se nyt minulla kerran on, tahdon sitä myöskin käyttää. Ehkäpä sillä tavalla vielä löydän kirjailijalahjoja itsestäni.
Tosin ei täällä meidän syrjäisessä loukossamme juuri mitään tapahdu. Ja jos jotain tapahtuukin, ei se ole muistiinpanemisen arvoista. Mutta minä tahdon ajatella että minä olen joku kuuluisa henkilö ja kirjotan muistelmiani. Semmoisissahan ovat kai pikku seikatkin tärkeitä.
Siis ensiksi esittely: Nimeni on Thymian Frauke Katharine Gotteball ja olen apteekkari Ludwig Erhard Gotteballin tytär G—ssä, joka on pieni, siisti 2,000 asukkaan kaupunki Holsteinin rannikolla. Kadut täällä ovat kaikki suorat kuin viivottimella vedetyt ja hyvin puhtaat. Kivien välissä ei kasva ruohoja ja kanat eivät saa niillä juoksennella. Talot näyttävät niin sileiltä ja puhtailta kuin miehet parturilta tullessaan. Kauhean ikävää täällä on. Jos jollain kadulla nähdään vaunut liikkeessä, niin ryntäävät kaikki akkunaan. Iltaisin istuskelevat ihmiset penkeillä oviensa edessä ja puhuvat naapuriensa kanssa toisista naapureista. Ja jos toiset naapurit sitten myöskin sattuvat siihen tulemaan, puhuvat he taas kolmansista. Sillä »naapureita» ovat täällä kaikki. Nekin jotka asuvat kauimpana toisistaan, kaupungin vastakkaisilla puolilla.
Kummallisen nimeni on äiti minulle keksinyt. Se on minulle monta harmia tuottanut. Lapset sanovat että se haisee apteekilta. Ja pojat sanovat vielä jotain paljon pahempaa, jota minä en uskalla kirjottaa.
Äitini on ollut aina kivulloinen niin kauan kuin voin muistaa. En milloinkaan ole kuullut hänen nauravan. Jos hän joskus koetti hymyillä, näytti hän oikeastaan vielä paljon surullisemmalta kuin totisena ollessaan. Kun minä toisten lasten kanssa leikin ulkona ja hän istui ikkunan ääressä, niin minä suorastaan pelkäsin katsoa häneen päin. Miksi minä pelkäsin, sitä en tiedä. Minä tunsin ikäänkuin piston joka kerta, kun näin hänen rakkaat, kalpeat, surulliset kasvonsa siinä.
Minun ollessani kymmenvuotias sairastui äiti niin kovasti, että lääkäri lähetti hänet Davosiin. Hän jäi sinne koko vuodeksi. Ensin minä häntä kovin kaipasin, mutta sitten hän vähitellen melkein unohtui mielestäni. Sinä aikana oli meillä hyvin hauskaa. Isällä oli paljon vieraita. Sukulaiset tulivat myös välistä, mutta heistä ei ole mitään erityistä huvia.
Meillä on paljon sukulaisia. Äidin veljet ja sisaret asuvat kaikki maalla, ainoastaan eno Henning ja Wiebke täti, äidin sisar, asuvat täällä. Sitten on eno Pohns ja täti Frauke, joka on niin itara, että voisi miltei syödä oman itsensä pelkästä itaruudesta. Sitten äidin veli, raatimies Thomsen, ja vielä toinenkin veli, Dirk Thomsen. Sitten vielä lanko, Hinnerk Larsen, jonka vaimo, myöskin äidin sisar, on kuollut keuhkotautiin. Ja vielä monta muuta. Isällä on vaan yksi sisar, Frieda täti, naimaton ja kyttyräselkäinen ja asuu myös täällä. Tätä minä kaikkein vähimmin voin sietää. Hän löytää aina jotain muistuttamista minussa. Välistä on minun pukuni hänestä liian korea, välistä taas liian huolimaton. Mieluisinta hänestä olisi, jos minä kaiket iltapäivät kykkisin hänen vanhanpiian kammiossaan. Mutta sitä hän saa odottaa. Isä ei myöskään voi häntä kärsiä. He riitelevätkin usein. Minä en ymmärrä, miksi ei isä jo aikoja sitten ole kieltänyt häntä meille tulemasta, kun hän kerran on aina niin ilkeä isää kohtaan. Meidän proviisorimme, herra Meinert, on antanut hänelle nimen »Tuomari Lynch». — Kun hän apteekin ikkunasta näkee tädin suurine käsityölaukkuinensa tulevan torin yli, huutaa hän aina meille sisään: »Tuomari Lynch tulee!» Silloin minä pujahdan paikalla ulos. Ja isä usein myös.