Silloin kun äiti oli Davosissa, esiintyi kaupungissa jonkun aikaa muuan teatteriseurue. Minä sain olla joka ilta isän taikka Meinertin mukana katsomassa sen esityksiä. Kerran näyteltiin »Therese Krones», — se on ihmeellinen kappale, mutta kovin surullinen. Oi, miten se Therese Krones näytteli! Suoraan sanoen jumalallisesti. Nyt minä kyllä tiedän, että hän oli maalannut itsensä, mutta silloin aivan ällistyin hänen kauneudestaan. Enhän minä ollut silloin vielä muuta kuin lapsi.
Samana iltana jona Therese Krones esitettiin, oli isä kutsunut kaikki näyttelijät meille kotiin illalliselle. Minä sain myöskin istua pöydässä. Me söimme vierashuoneessa, punaviiniä ja samppanjaa tarjottiin, ja minulle annettiin kaikkea mitä muutkin saivat. Näyttelijättäret lauloivat hupaisia lauluja ja minä tulin yhä iloisemmaksi. Oli äärettömän hauskaa. Viimein minä hyppäsin ylös pöydälle ja huusin täyttä kurkkua: »Minä olen putinki! Minä olen putinki! Leikatkaa minut ja syökää minut! Minä olen putinki!» »Niinpä niin, hyvä putinki oletkin! Taitaapa piankin tulla semmoinen, joka tahtoo sinua maistaa!» sanoi Meinert, ja kaikki muut nauroivat. Sitten tuli vielä hurjempaa. Tuolit siepattiin pois paikoiltaan, ja kun ei pöydän ympärillä ollut enää tarpeeksi istuimia, istuivat naiset herrain syliin. Therese Krones istui isän polvella.
Silloin yhtäkkiä, kun ilo oli ylimmillään, aukee ovi ja kuka seisoo kynnyksellä? Frieda täti itse! Vanhassa, pitkässä, haalistuneessa sadeviitassaan, jonka hän, niinkuin heti huomasimme, oli heittänyt yöpaitansa päälle. Hitto tiesi kuka hänelle jo oli ennättänyt meidän lystistämme kertomaan. Hän oli ihan keltainen kiukusta ja huusi rääkkyen käheästi kuin vanha varis: »Tämä on kaunista! Onpa todellakin! Onneksi olkoon! Sinusta itsestäsi minä en puhu mitään, Ludwig! Mutta että sinun oma lapsesi ei ole sinusta liian hyvä tuommoisten seuraan — sinä — sinä —» Sylki pursusi häneltä suusta ja ääni oli kiukusta tukehtua. »Tule, Thymian! Sinä nukut tämän yön minun luonani! Hyi häpee, tyttö, kun tuolla tavalla seisot noin rumasti keskellä pöytää —» Ja hän tahtoi tarttua minuun kiinni, mutta minä peräydyin sukkelana kuin kärppä yli lasien, vatien ja lautasten sohvalle ja sieltä yhdellä hyppäyksellä istumaan hajareisin Meinertin hartioille, joka ponnahti ylös ja kaikkien kirkuessa mieltymystään kiidätti minut selässään tädin ohi ovesta ulos ja portaita ylös. Täti perässä: »Antakaa lapsi tänne, senkin roisto! Oikeuteen tuommoiset pitäisi vetää! Thymian, paikalla alas! Ettet sinä tyttö edes häpee! Jos sinun äitiraukkasi tämän tietäisi…» Näin haukkuen hän kiipesi meidän kintereillämme portaita ylös, ja silloin minä näytin hänelle kieltäni ja huusin humalapäissäni: »Tuomari Lynch! Tuomari Lynch! Vanha, tyhmä tuomari Lynch…»
Mutta yhtäkkiä, ennenkun huomasinkaan, oli täti saanut jalastani kiinni! Samassa kuitenkin tempasi Meinert auki oman huoneensa oven, tädille jäi vaan kenkä käteen ja me olimme Meinertin huoneessa, jonka oven hän jälleen sukkelasti sulki. Siellä me istuimme pimeässä hänen vuoteensa reunalla ja nauroimme — —, minä hänen sylissään, ja Tuomari Lynchin raivotessa oven takana niin, että luulimme hänen repivän vaatteet päähänsä, suuteli Meinert minua. Sitä hän tekee yleensä hyvin mielellään. Jos me tytöt ennen tahdoimme saada suklaata häneltä, täytyi meidän aina antaa hänelle siitä suutelo.
Me odotimme kauan aikaa, mutta Frieda täti yhä vaan yltyi.
Sateenvarjollaan hän paukutti ovea, niin että se kuului ympäri taloa.
»Ovi auki! Kuuletko, roikale! Minä haen poliisin!» —
»No mutta, neiti Gotteball, älkäähän nyt noin kiivastuko!» huusi
Meinert. »Leikkiähän tämä vaan on! Thymi pelkää Teitä, kun Te noin —»
Silloin tuli sinne isä ja me kuulimme että hän riiteli tädin kanssa. Viimein käski isä Meinertin avata oven ja sanoi että hänen puolestaan Frieda täti saakoon tahtonsa täytetyksi ja vieköön minut kotiinsa yöksi. Minä olin hyvin vihainen, mutta se ei yhtään auttanut, Meinert avasi oven ja minun täytyi kun täytyikin mennä tädin mukana. Hän ei virkkanut sanaakaan, piti vaan lujasti minua kädestä kiinni ja minä tunsin, miten hänen kätensä vapisi. Makuuhuoneessaan hän pesi minut perinpohjin, käski minun huuhtoa kurkkuni anatherinilla ja auttoi minua sitten riisumaan vaatteet päältäni ja pani minut nukkumaan omaan sänkyynsä, sillä hän tahtoi sen yön maata sohvalla. Hän värisi vilusta, sillä hänellä ei todellakaan ollut muuta kuin yöpaita ja alushame päällysviittansa alla.
Minä suljin heti silmäni ja olin olevinani hyvin väsynyt, kun pelkäsin että hänen vihansa ei olisi vielä asettunut. Mutta kaikki meni hyvin. »Hyvää yötä, Thymian!» sanoi hän, ja koska hän on vähän jumalinen, polvistui hän vuoteen viereen ja rukoili ihmeellisen hartaalla äänellä:
O Jesu, rakas Herrani,
Sun suojaas jätän itseni
Ja rakkaan lapsen' tässä.
Sun enkelisi vartiat
Ain' olkoot hälle valppahat,
Ettei hän hukkaan joudu…
* * * * *