Niin, se oli hurja yö, ja minä muistan sen vieläkin niin tarkkaan kuin se olisi ollut eilen, vaikka siitä on jo kulunut neljä vuotta.
Toukokuussa tuli äiti Davosista kotiin. Hänellä oli muassaan sairaanhoitajatar, »sisar», joka saattoi hänet perille ja jäi häntä hoitamaankin. Äiti oli hyvin kipeä, hän ei jaksanut kävellä muuta kuin sängystä leposohvaan ja siitä takaisin sänkyyn. Koko talossa liikuttiin ja puhuttiin niin hiljaa kuin kirkossa. Minun piti välistä istua jakkaralla hänen vieressään ja hän silitti pienellä, kapealla, laihalla kädellään minun hiuksiani ja sanoi: »Rakas pikku Thymi kultaseni, mikähän sinusta tulee! Jospa minä olisin saanut edes sinut kasvattaa suureksi asti.» Minä en tiennyt oikein, mitä siihen olisi pitänyt vastata. Mieleni tuntui vaan kovin raskaalta ja surulliselta.
Kerran minut herätettiin keskellä yötä. Kun avasin silmäni, seisoi hoitajasisar sänkyni ääressä.
»Pue päällesi, pikku Thymian, ja seuraa minua», sanoi hän. »Sinun rakas äitisi menee taivaaseen ja tahtoisi sanoa sinulle hyvästi.» Minä aloin ääneeni itkeä, mutta sisar sanoi että minä en saisi itkeä, minä tekisin sillä rakkaan äitini eron vaikeammaksi; sillä se oli hänelle suuri armo ja onni, että hän pitkien kärsimysten perästä vihdoin pääsisi sinne ihanaan paratiisiin. Koetin heti pidättää itkuani, sillä minä tunsin sisarta kohtaan ääretöntä respektiä.
Äidin makuuhuoneessa oli Frieda täti ja pastori, ja vuoteen vieressä pöydällä paloi vahakynttilöitä, sillä äidille oli yöllä annettu herranehtoollinen. Isä oli viereisessä huoneessa. Äitiä tuskin näkyi vuoteesta, niin valkeat ja pienet olivat hänen kasvonsa…Minua pelotti kovin, kun hänen kurkkunsa korisi niin kamalasti.
Minut nähdessään hän kävi kovin levottomaksi. Hän tavotteli minua molemmin käsin, minun täytyi kumartua hänen ylitsensä ja suudella häntä molemmille poskille ja hän piti kiinni minun kasvoistani kosteilla, kylmillä käsillään ja huokaili lakkaamatta ja puhui, mutta en minä voinut saada paljon selvää hänen sanoistaan. Luulen hänen sanoneen, että hän olisi niin kovin mielellään tahtonut ottaa minut mukaansa. Ja sitten hän taas suuteli minua, huudahti samassa tuskasta ja taas kuului semmoinen korina, että se ihan hirvitti. Pastori sanoi: »Jättäkäämme Teidän lapsenne Vapahtajamme turviin, rakas rouva Gotteball. Rukoilkaamme.» Mutta äiti ei kuullut mitään, hän itki niin kauheasti ja minä myös. Silloin kuulin sisaren sanovan hiljaa pastorille: »Lapsi täytyy saada täältä pois. Hänen näkemisensä vain lisää rouva paran tuskia eikä hän pääse ollenkaan rauhottumaan.» — Ja sitten suuteli äiti minua vielä kerran, ja kun hän taas sai ankaran kohtauksen, otti sisar Anna minua kädestä ja vei minut takaisin omaan huoneeseeni. En ollut enää päästä ensinkään uneen, mutta viimein kuitenkin nukahdin. Aamulla tuli sisar taaskin luokseni ja sanoi että äiti oli yöllä muuttanut parempaan elämään.
Tämä tapahtui tiistaina, ja sunnuntaina äiti haudattiin. Se oli kauhea viikko. Äiti makasi vierashuoneessa. Minä pelkäsin häntä, kun hän makasi siellä niin kankeana ja jääkylmänä, mutta minun kuitenkin teki mieleni päästä katsomaan häntä. Sunnuntaina oli hyvin kaunis ilma. Kun puolipäivän aikaan seisoin ovella, tuli siihen Fite Raasch ja Lide Peters ja pyysivät minua heidän kanssaan marmelia [eräänlainen peli, johon käytetään pieniä, pyöreitä kivi- tai lasikuulia] pelaamaan ja minä läksin. Me menimme meidän talomme edessä kasvavien lehmusten alle, ja minä voitin Fite Raaschilta heti paikalla kaksikymmentä kuulaa. Kun yritin niitä vetää puoleeni, sieppasi hän niistä kaksi pois ja livisti tiehensä. Minä perässä, Lide samoin, ja yhtäkkiä, en ymmärrä miten se oli käynyt, olimmekin hippasilla, huusimme ja nauroimme täyttä kurkkua, ja minulta oli samassa kaikki suru unohtunut enkä tiedä milloin taas olisinkaan muistanut sitä ajatella, jollei Frieda täti olisi kesken kaikkea ilmestynyt paikalle. Hänellä on tosiaankin erityinen kyky ilmaantua äkkiarvaamatta kuin mikäkin deus ex machina etenkin semmoisiin paikkoihin, missä häntä kaikkein vähimmin kaivattaisiin.
»Thymian!» huusi hän vihaisesti, »tyttö, oletko sinä niin jumalattoman sydämetön, ettet sinä edes tätä päivää malta pysyä rauhassa, jona sinun äitisi hautaan viedään?»
Minä aloin katkerasti itkeä, sillä nyt käsitin todellakin tehneeni kovin pahasti. Täti silitti minun poskiani ja huokasi.
»Sinä pikku raukka! Sinä et voi tyhmyydessäsi aavistaa, mitä sinulta tänään viedään», hän lausui ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen.