Kello neljä vietiin äiti kirkkomaahan. Pastori piti puheen, jossa hän kääntyi myöskin minun puoleeni ja kehotti minua aina pysymään hyvänä ja varotti milloinkaan unohtamasta että äidin viimeinen ajatus oli ollut rukous minun puolestani. Paljoa en minä siitä kuullut, maailma musteni äkkiä silmissäni ja mitä senjälkeen tapahtui, siitä en tiedä mitään. Minä olin nimittäin pyörtynyt hautuumaalla ja vasta paluumatkalla tulin taas tajuuni. —
Äidin hautajaisten jälkeinen aika oli hyvin ikävä. Talo tuntui minusta niin äärettömän suurelta, siinä oli aivan kuin jokin aukko. Se oli aivan toisenlaista kuin ennen, kun äiti oli Davosissa. Usein hiivin salaa hautuumaalle ja istuin äidin hautakummulle. Valkeista seppeleennauhoista luin siellä sanat: Hyvästi, me tapaamme toisemme! — Pastori sanoo myös aina, että me saamme taivaassa nähdä toisemme, mutta silloin minä en voinut käsittää, miten olisi mahdollista vielä joskus nähdä ihmistä, joka on kerran peitetty syvään maan sisään. — Monta seikkaa, joita äidin eläessä en koskaan ollut tullut ajatelleeksi, johtui nyt mieleeni. Muistin miten usein hän oli ennen ottanut minut syliinsä ja minua hyväillyt. Tunsin kovin kaipaavani hänen suudelmiaan. Olin mielestäni niin yksinäinen ja kaikkien hylkäämä.
Iltaisin oli hautuumaalla hyvin kaunista. Lehmukset kukkivat ja narsissit tuoksuivat. Minä suljin silmäni ja uneksin, että äiti liiteli valkeassa puvussa minun luokseni ja suuteli minua. Monta kertaa olin näkevinäni hänet niin selvästi, että ojensin käteni tarttuakseni häneen kiinni.
Kerran tuli isä kymmenen aikaan illalla hakemaan minua kotiin hautuumaalta. Hän näytti minusta hyvin hämmästyneeltä.
»Mutta Thymi, pikku enkelini, en minä ole voinut aavistaakkaan, että sinä täällä oleksit ja suret yksinäsi», sanoi hän. »Frieda tädiltä sain sen tänään kuulla. Sitä sinä et saa tehdä, kultaseni. Sinun täytyy koettaa rauhottua. Kerranhan meidän täytyy kaikkien kuolla, mutta ennenkun niin pitkällä ollaan, tulee meidän nauttia siitä mitä elämä meille tarjoo. Minä otan sinut syksyllä mukaani Hamburgiin, vien sinut sirkus Renziin ja ostan sinulle nuken, joka on niin suuri kuin oikea lapsi. Lupaa minulle, ettet enää lähde salaa kirkkomaalle.»
Minä lupasin sen enkä tämän jälkeen pitkään aikaan siellä käynytkään. Elämä luisti vähitellen takaisin entiseen uraansa. Frieda täti juoksi alituiseen meillä nuuskimassa, haukkui ja morkkasi kaikkea — niinkuin tavallisesti. Hän olisi tahtonut isää ottamaan jonkun vanhanpuoleisen, arvokkaan naisen meidän taloutemme hoitajaksi. Mutta siihen ei isällä ollut halua, hän sanoi äidin pitkän sairauden tulleen maksamaan niin kovin paljon, ja hänen pitäisi nyt saada edes hiukkasen hengähtää. Me tulimmekin aivan hyvin toimeen niillä kahdella palvelijalla, jotka meillä oli. Kyökkipiika olikin jo vanhemmalla puolen ikää ja ollut meillä seitsemän vuotta. Sisäkkönä oli siihen aikaan Lene Hannemann, kalastaja Hannemannin tytär Wiedemanngasselta. Lene oli vasta seitsentoistavuotias, hyvin sievä ja herttainen tyttö. Hän leikki paljon minun kanssani. Valitettavasti hän joutui jo syyskuussa pois meiltä aika rytäkällä. Mistä syystä, sitä en tiedä, eikä asia olisi minua liikuttanutkaan, jollei siihen olisi liittynyt tärkeä tapaus minun omassa elämässäni.
Seikka oli nimittäin seuraava.
Eräänä päivänä ilmestyi meille Hannemannin vaimo, nosti hirveän metelin ja huusi että Lenen piti paikalla panna kapineensa kokoon ja lähteä hänen matkaansa. Pihalla hän tapasi isän, asettui hänen tiellensä, syyti hänelle suut silmät täyteen haukkumasanoja ja käytteli rautaista kalapuntariaan sillä tavalla, että minä jo pelkäsin hänen sillä iskevän isää. Sanat tulvivat hänen suustaan semmoisella vauhdilla, että minä en ymmärtänyt niistä kuin pari kolme, ja ne eivät olleet juuri hienoimpia. Isä käski hänen mennä hiiden kattilaan, mutta ei hän siitä muuta kuin yltyi ja juoksi viimein kyökkiin, jossa hän kirkui minkä jaksoi: »Senkin kirottu roisto! Rouva raukan ruumis on tuskin ehtinyt jäähtyä haudassa, ja nyt tuo hylky jo ahdistaa nuoria tyttöjä. Pitäisi vetää raato koivista orteen ja savustaa.» Minusta tuntui oikein kamalalta, luulin jo tuon vaimon tulleen hulluksi; tuntui oikein hyvältä, kun hän vihdoin poistui ja vei Lenen muassaan.
Kun minä kaksi päivää tämän tapauksen jälkeen tulin koulusta, istui puolet meidän sukukuntaamme pyöreän pöydän ympärillä arkihuoneessa kahvia juomassa. Eno Henning ja täti Wiebke, eno Pohns ja täti Frauke ja tietysti tuo iankaikkinen Frieda täti. Isän kasvot punottivat kuin olisi hän ollut jostain hämillään tai kiihdyksissä.
»Tuleppas tänne, Thymi», hän sanoi, »täällä on pidetty suuri perheneuvottelu sinun tähtesi. Tädit ja enot arvelevat, että sinut pitäisi lähettää T—n kasvatuslaitokseen. Mitäs sinä siihen sanot? Tahdotko mennä sinne?»