»Thymillä ei ole mitään sanomista eikä tahtomista tässä asiassa, hän kuuntelee ja tottelee ja hyvänä lapsena tekee sen, minkä me aikaihmiset hänelle edullisimmaksi harkitsemme, lausui Frieda täti kovalla, terävällä äänellänsä.
»Sinä vanha varis», ajattelin minä itsekseni, mutta pidin visusti suuni kiinni.
»Niin tietysti, niin tietysti, hän tottelee», matki Henning eno, ja tädit nyökyttivät suostumustaan aivan kuin eräänlaiset nuket, joiden päät voidaan panna heiluvaan liikkeeseen.
Minä huomasin kyllä, että tämä ei ollut ollenkaan isälle mieleen, mutta hän on liian hyvä eikä hän voi sanoa Frieda-tätiä vastaan mitään, kun tämä panee suuvärkkinsä käymään. Niinpä sitte päätettiin, että minä menen lokakuun 1 päivänä. T——hen. Sukulaisten pois lähdettyä koetti isä lohduttaa minua, lupasi noutaa minut jälleen pian kotiin ja sanoi käyvänsä kerran kuukaudessa minua katsomassa ja silloin hänellä olisi aina mukanansa hyviä tuomisia minulle.
Isä pitää minusta hyvin paljon.
* * * * *
Minä luulin ensin että minulla ei olisi mitään kirjotettavaa, mutta nyt kun olen kerran päässyt alkuun, näyttää asioita riittävän jos miten. Jos tahtoisin kertoa kaikesta, mitä olen T——ssä saanut kokea, niin siihen menisi ainakin puolet tästä kirjasta. Koskettelen sentähden ainoastaan tärkeimpiä asioita.
Ensiksi jouduin asumaan pastori Flaun luo. Siellä oli paitsi minua kaksi muuta koulutyttöä. Järjestys pastorin taloudessa oli semmoinen, että se täydellisesti oikeutti hänen nimensä [flau = voimaton, veltto]. Rouvalla oli viisi pientä lasta, mutta ei yhtäkään palvelustyttöä, vaan sen sijaan kolme talousoppilasta, jotka maksoivat kukin 350 markkaa vuodessa. Näillä kolmella tytöllä oli jokaisella määrätty työnsä taikka »viikkonsa», niinkuin he sanoivat. Yksi oli kyökissä, toinen siivosi huoneet, kolmas hoiti lapsia. Joka viikko vaihtuivat heidän toimensa. Vuoden lopussa olivat he siten oppineet kaikki talousaskareiden eri haarat, pastorin rouva oli saanut ilmaiseksi työnsä teetetyksi ja ansainnut sen lisäksi 1000 markkaa. Itse hän, rouva, kirjotteli joutohetkinään romaaneja. Hänen elämänsä ihanin unelma oli, sanoi hän, nähdä kerta nimensä jonkun kertomuksen alla Gartenlaubessa [tunnettu saksalainen aikakauslehti].
Ruokajärjestys oli tämmöinen: sunnuntaina paistia, maanantaina frikadellia, tiistaina kalopsia, keskiviikkona ja torstaina lihamureketta, perjantaina hakattua lihaa ja lauantaina muhennosta soppalihasta taikka, jos hyvin sattui, täytettyä selleriä tai myös kaalikäärylöitä. Kerran oli ylisuperintendentti meillä vieraana ja silloin tarjottiin muun muassa frikadellia. Tuo vanha herra kehui niitä ylenmäärin ja pyysi saada tietää niiden reseptin. No — itsekullakin on oma makunsa, mutta meille teki pahaa jo niiden paljas näkeminen. Isä kävi katsomassa minua joka kuukauden ensimäisenä sunnuntaina ja toi minulle aina paljon suklaata. Ja melkein joka kerta sain kymmenmarkkasen taskurahoiksi. Silloin minä söin konditoriassa vatsani täyteen, jos oli täytynyt nousta nälkäisenä päivällispöydästä. Joskus pistäysi Meinertkin minua tervehtimässä. Vuoden kuluttua siirrettiin Flau toiseen paikkaan. Minä jouduin silloin kahden vanhan neidin luo, jotka pitivät täyshoitolaisia. Kaikkiaan oli meitä siellä seitsemän tyttöä. Muut olivat tilanomistajain tyttäriä maalta, kaikki olimme melkein samanikäisiä ja kaikki kävimme tietysti neiti Lundbergin korkeammassa tyttökoulussa. Tämä minun uusi asuntoni oli siinä suhteessa entistä parempi, että ruoka oli hyvää ja aivan vieressä asui kymnaasinopettaja, joka myöskin piti koululaisia, nimittäin poikia, joista me voimme saada seuraa itsellemme. Meidän emäntämme, Sassin neidit, olivat opettajan perheen kanssa pahoissa väleissä kanojen tähden. Opettajan kanat tulivat näet aina Sassin puutarhaan, kuopivat neitien parsantaimet maasta ja panivat kukkapenkit nurin. Neidit vaativat opettajaa pitämään kanansa kotona, mutta sieltä vastattiin, että ne ovat olleet muiden kanoja, heidän, kanansa eivät käy missään pahanteossa. Nyt oli kuitenkin asianlaita se, että kellään muilla naapureilla ei ollut kanoja. Kymmenittäin vihaisia kirjeitä vaihdettiin näiden kanojen vuoksi, ja vallan ihmetapaus oli, jos joskus eivät opettajan kanat olleet pääaineena meidän pöytäpuheissamme.
Vaikka meitä oli ankarasti kielletty puhumasta opettajan hoitolaisten kanssa, niin me tutustuimme heihin kuitenkin. Tämä tapahtui päivällishetkellä, neitien kiikkuessa, kun me tytöt olimme puutarhan lehtimajassa ja pojat aidan toisella puolella urheilukentällä. He silloin kiipesivät aidan yli ja tulivat meidän tykömme tai istuivat korkeilla voimistelutelineillä, josta he voivat hyvin nähdä meidät ja puhella kanssamme. Useimmat heistä olivat meidän seuduiltamme ja muutamia olin jo ennen oppinut tuntemaan sukulaisten luona käydessäni. Siellä oli myöskin minun parhaan ystäväni Anni Meierin serkku, Boy Detlefs. Hän ja Anni aikovat mennä naimisiin, kun Boy on ensin päässyt tohtoriksi, hän on nimittäin päättänyt ruveta lääketiedettä tutkimaan. Silloin hän oli vasta sekundalla [sekunda = kymnaasin viimeisen edellinen luokka]. Sitten oli siellä vielä oikea kreivi, Casimir Osdorff. Osdorff kahdella f:llä, se on näet jalosukuisempaa, sanoo hän. On olemassa myöskin Osdorfin suku, joka kirjottaa ainoastaan yhden f:n nimeensä, mutta se on vain tavallista pikku aatelia, sanoo Osdorff.