Meillä oli jokaisella oma vakituinen ystävänsä, ja minun osalleni oli tullut Osdorff. Ei häntä voi sanoa juuri kauniiksi. Alahuuli pistää liiaksi esiin, kasvot näyttävät vähän pöhöttyneiltä ja hänen harmaat silmänsä ovat ihan sen näköiset kuin hän aina nukkuisi. Anni sanoo hänen silmiään kalansilmiksi. Semmoinen on hän vielä nytkin. Boy Detlefs väittää että Osdorff on auttamattoman tyhmä ja laiska. Mutta hänessä on jotain, joka minua heti alusta pitäen erityisesti miellytti ja miellyttää vieläkin, nimittäin hänen saappaansa ja kätensä. Minä en ole milloinkaan ennen nähnyt niin erinomaisia saappaina enkä niin ihastuttavia käsiä. Saappaat sopivat jalkaan kuin valetut, ovat kiiltävät ja liukkaat kuin ankeriaan nahka, ja kädet ovat valkeat ja pehmeät kuin sametti ja kynnet niin kauniin ruusunpunaiset ja valkeareunaiset kuin kaikkein hienoimmilla naisilla.
Casimir Osdorff on nuorimman edellinen kuudesta lapsesta ja isä on kuollut. Suurta omaisuutta ei perheellä ole. Vanhin poika perii maatilan, ja kun tämä on kiinnitetty veloista ja yli arvonsa, ei siinä jää juuri paljon muita lapsia varten. Koulusta päästyään oli hänellä aikomus antautua metsänhoito-alalle. Mutta lähimpänä huolena hänellä oli nyt suorittaa yksivuotisen tutkinto, s.o. hankkia todistus semmoisista tiedoista, jotka oikeuttavat pääsemään asevelvollisuuden suorittamisessa yhdellä vuodella. Sen saaminen näytti kuitenkin vaikealta.
Osdorff ei lainkaan salannut sitä, että oppiminen oli hänelle vastenmielistä. Hän sanoo että nykyinen yhteiskuntajärjestys on aivan kelvoton ja että koko valtio menee ennen pitkää nurin, jollei voimakas taantumus pääse pian ohjaksiin. Sen sijaan että niin monia miljooneja tuhlataan kaikenlaisiin hassutuksiin ja hallitus mielistelee roskaväkeä myöntämällä sille jos jonkinlaisia etuja ja oikeuksia; pitäisi hänen mielestään perustaa erityinen kunnia-apuraha varattomia aatelisia varten. Tämän rahaston koroista jaettaisiin kaikille todellisesti jalosukuisille varattomille aatelishenkilöille semmoisia apurahoja, että heille kävisi mahdolliseksi ilman työtä tekemättä elää säätynsä arvon mukaisesti, niin ettei puhdasveristen ylimysten tarvitseisi jokapäiväistä leipäänsä varten kilpailla alhaisten porvarien kanssa. Tästä olisi vain valtiolle etua, koska aateli sen kautta voimistuisi. Sillä, sanoo hän, on olemassa ainoastaan kolme oikeutettua säätyä: aateli, papisto ja köyhälistö. Niiden välillä olevat kansanluokat, niin sanottu keskisääty, ovat liika kasvannainen valtiossa. Aatelin tehtävä on hallita ja käskeä, köyhälistön totella ja tehdä työtä, ja pappien velvollisuus on ylläpitää hyvää järjestystä. Porvaristo on se maaperä, jossa kaikki yhteiskunnalliset levottomuudet ja vallankumoukset itävät. On tosiaankin häpeällistä, että nuoren, lahjakkaan, vanhasta ylhäisestä suvusta syntyneen miehen, niinkuin hän, Osdorff kahdella f:llä, täytyy painaa samaa koulunpenkkiä talonpoikaisnulikkain ja porvarien poikien kanssa ja sietää porvarillisten opettajain haukkumisia. Tuntikausia hän välistä selitti minulle näitä mielipiteitänsä, joita en minä suinkaan menisi allekirjottamaan, mutta jotka kuitenkin tuntuivat minusta niin omituisilta ja huvittavilta, että useinkin niitä mielelläni kuuntelin.
Toiset tytöt tahtoivat kaikki mennä naimisiin ystäviensä kanssa, mutta Osdorff sanoi minulle heti alussa, että hän ei voinut minua naida. Joitakuita vuosia sitten, kertoi hän minulle, oli hän rakastunut erään kälynsä kaukaiseen sukulaiseen. Järkevänä miehenä hän ei ollut kumminkaan tunteitaan heti ilmaissut, vaan oli ensin tahtonut ottaa tarkan selon kaikesta, mikä koski tytön sukulaisuussuhteita. Ja silloinpa oli tullut ilmi, että hänen äitinsä suvun kantaäiti oli ollut saksenilaisen salaneuvoksen tytär nimeltä Düppel. Ei milloinkaan hän olisi voinut antaa itselleen anteeksi, jos hän kevytmielisesti annetun lupauksen kautta olisi suvulleen semmoisen häpeän tuottanut. Hänen velvollisuutensa, josta hän oli ylpeä, sanoi hän, oli pitää vaakunakilpensä puhtaana, ja tuo kantaäiti Düppel olisi tehnyt siihen ruman tahran. Minun täytyy sanoa, että hänen suoruutensa teki minuun miellyttävän vaikutuksen. Muuten minua hänessä miellyttää, niinkuin olen jo sanonut, ainoastaan hänen kyntensä ja kätensä.
Minun käyntini neiti Lundbergin koulussa keskeytyi hyvin pian. Olin ollut juuri puoli vuotta ensimäisellä luokalla, kun sattui tapahtumaan jotakin, joka lopetti minun oleskeluni T—ssä siihen paikkaan. Kävi nimittäin näin. T—ssä vietettiin eräät suuret häät, joihin oli kutsuttu muiden muassa sekä Sassin mamsellit että opettajan perhe. Viikkokausia olivat meidän neitimme neuvotelleet, mitä tässä tukalassa asemassa olisi tehtävä. Kanajuttu oli yhä vielä vireillä ja välit opettajan kanssa yhtä huonot kuin ennenkin, mutta toiselta puolen oli myös kovin vaikea jäädä häistä pois. Lopuksi he päättivät kuitenkin mennä ja kohdella vihollisiaan niinkuin he olisivat olleet tyhjää ilmaa.
Me olimme opettajan poikain kanssa sopineet, että tuona hääpäivänä tehtäisiin yhteinen huviretki »Viheriän puun» ravintolaan. Se tahtoo sanoa Anni Meier, Lina Schütt ja minä, Boy Detlefs, Heite Butenschön ja Osdorff. Muut tytöt eivät uskaltaneet. »Viheriä puu» on yksinäinen ravintola tunnin matkan päässä kaupungista ja kuuluisa hienoista grogeistaan.
Me läksimme matkaan viiden ajoissa iltapäivällä ja kuljimme niin hitaasti, että kello läheni seitsemää, kun olimme vihdoin perillä. Saatuamme itsellemme huoneen tilasimme heti kuusi grogia, kilistimme ja joimme. Se poltti kieltä kuin tuli, enkä minä voi sanoa sen maussa mitään hienoa tunteneeni, mutta Boy sanoi että meidän pitäisi tilata vielä toiset lasit, muuten näyttäisi kovin moukkamaiselta, ja etteihän sitä muutenkaan käy yhdellä jalalla seisominen. Minä ajattelin: kävi miten kävi… pidätin henkeäni ja otin niinkuin lääkettä… Mutta kummallista, tuntui aivan siltä kuin emäntä olisi tällä kertaa pannut parempaa rommia ja enemmän sokeria, sillä toinen lasi maistui paljon paremmalta, vaikutti niin ihanan lämpimän tunteen ja teki mielen iloiseksi. Sen perästä joimme vielä yhden lasin, »koska se niin hyvältä maistui», sanoi Boy Detlefs, tulimme yhä riehakammiksi ja nauroimme kuin hupsut. Sitten komensi Boy sisään boolin ja sanoi että nyt vietettiin hänen ja Annin kihlajaisia, ja siitäkös meidän ilomme oikein yltyi ja kaikki me joimme sinunmaljat toistemme kanssa. Viimein tuli minulle paha elämä ja toiset eivät myöskään enää jaksaneet. Neljännestä yli yhdeksän aloimme tehdä lähtöä, mutta kello oli jo pian kymmenenkin, ennenkun päästiin todella lähtemään. Kun astuin lämpimästä huoneesta ulkoilmaan, rupesi kaikki pyörimään silmissäni ja olisin varmaan mennyt kumoon, jollei Boy Detlefs olisi seissyt takanani ja tarttunut minuun kiinni.
»Se on oikein, Thymian», sanoi hän, »pysy meidän luonamme, parempi sinun on olla ihmisten joukossa kuin tuon vähämielisen kumppalina. Osdorffilla on tänä iltana tarpeeksi työtä monien f:iensä kantamisessa, sillä nyt hänellä ei ole niitä ainoastaan nimessään, vaan niitä on koko pääkin täynnä. Mutta muuta siellä ei olekkaan…» Ja pitäen minua kädestä, koputti hän Osdorffia, joka oli todellakin surkeannäköinen, toisella kädellään takaraivoon ja huusi: »Kuuletko miten se kajahtaa ontolta!» Meidän täytyi nauraa. Mutta Anni hyökkäsi takaapäin kuin haukka, iski kiinni minun käteeni, josta Boy piteli, ja huusi että minulla ei ollut mitään tekemistä hänen sulhasensa kanssa. Silloin otti Boy hänet toiseen kainaloonsa ja niin sitä lähdettiin.
Mutta kun ulkoilma oli vähän ennättänyt meihin vaikuttaa, niin rupesi tuntumaan oikein pahalta. Anni valitti surkeasti, että hän ei jaksanut kävellä, suurella vaivalla minäkin eteenpäin pääsin, ja Lina Schütt kykeni töintuskin pystyssä pysymään, mutta pojat, nimittäin Boy Detlefs ja Butenschön, pitivät meistä kiinni ja hinasivat muassaan. Silloin kuului yhtäkkiä jysähdys. Osdorff, joka kävellessään piti kiinni Linasta, oli kaatunut nenälleen ja vetänyt Linan mukaansa, ja vähältä piti, ettemme menneet kumoon kaikki tyynni. Sillä välin kun Boy ja Butenschön koettivat antaa ensimäistä apua noille maantien loassa piehtaroiville, hoipertelin minä Annin kanssa ojan reunalle. Siellä minä istuin jollekin kivelle ja Anni heittäytyi vatsalleen märkään ruohikkoon ja alkoi huutaa, että hän kuolee, että hän ei astu enää askeltakaan eteenpäin ja ettei hän välitä missä hän kuolee, kun kumminkin loppu kohta tulee. Kukaan ei häntä kuunnellut, sillä Boylla ja Butenschönillä oli täysi työ koettaessaan saada Osdorffia ja Linaa jaloilleen ja viimein he onnistuivatkin saamaan Linan seisoalleen, mutta kävelijäksi hänestä ei ollut enää. Pojat neuvottelivat, mitä nyt olisi tehtävä, ja pääsivät lopuksi siihen tulokseen, että heidän täytyi juosta kaupunkiin hakemaan hevosta, voidaksemme kaikki ehtiä kotiin ennenkun portit kiinni pantaisiin. He lähtivät siis kaupunkiin ja me jäimme siihen missä olimme.
Lina ja Anni ulvoivat kilpaa, Osdorffin makuupaikalta kuului aivan kuin sian röhkinää, ja sitten rupesivat tytöt oksentamaan. Silloin rupesi minunkin mieltäni kääntämään niin, että olin seurata heidän esimerkkiään, ja sitä välttääkseni siirryin heistä vähän syrjemmäs, mutta jalkani olivat niin raskaat, että täytyi heti jälleen istuutua. Minä huomasin kyllä olevani yhtä päihtynyt kuin toisetkin, mutta minä näin, kuulin ja ymmärsin kaikki. Kun päätäni kovin kivisti, paneuduin pitkäkseni ruohikolle ja katselin ympärilleni. Kuun valo kuvastui sadevesilammikoista tiellä, ja miljoonittain tähtiä kiilui taivaalla. Katsellessani siinä ylöspäin tuntui minusta äkkiä siltä kuin kaikki nuo tähdet olisivat kirkkaita ihmissilmiä, ja kaksi erittäin loistavaa niistä oli olevinaan minun rakkaan äitivainajani silmät. Silloin minun täytyi sulkea omat silmäni, minä en hirvinnyt katsoa noita tähtiä. Minun kouristi sydäntäni ja minua hävetti hirveästi. Nyt minä ymmärsin, miten rumaa ja sopimatonta oli, että koulutytöt joivat itsensä humalaan ja makasivat tiedottomina pitkin tietä kuin eläimet. Mutta kukapa sitä olisi osannut ajatella, että tuo lemmon juoma semmoisen vaikutuksen tekisi. — Silloin ennen, Therese-Krones-iltana, oli aivan toista. Sen minä nyt sain selville, että samppanjahumala on jotain paljon hienompaa kuin tavallinen rommipätkä, siinä on jokseenkin sama erotus kuin hienon rotukoiran ja maatiaispiskin välillä. — Vähän ajan kuluttua ajettiin siitä rattailla ohi. Kun niissä olijat kuulivat Annin ja Linan valitukset, pysähtyivät he meidän kohdallemme ja astuivat maahan. Siinä oli joku teurastaja kaupungista ja pari karjakauppiasta, ja nämä miehet keräsivät nyt Osdorffin ja tytöt rattaillensa, ja aika lailla lysti heillä näytti olevan. Etten jäisi yksin tielle, kiipesin minäkin ylös, mutta aivan omin voimin, sillä minun pahoinvointini alkoi vähitellen mennä ohi. Mitä kaikkia raakoja sukkeluuksia me matkalla kuulimme »hienoista tytöistä» ja »sivistyneistä pojista», sitä ei mikään kynä voi kirjottaa. Kiirastulessa ei sielujen tarvinne kärsiä pahempaa piinaa kuin minun niinä hetkinä. Anni ja Lina eivät olleet vielä siinä tilassa, että olisivat voineet kaikkea käsittää, mutta minä olen sillä matkalla sovittanut kaikki syntini, mitä sinä iltana olin tehnyt, sen voin hyvällä omallatunnolla sanoa.