Kuin ammuttu nuoli lensi Lene tuoliltaan suoraan Frieda tädin kimppuun, tarttui molemmin käsin hänen päähänsä ja huusi niin paljon kuin jaksoi: »Olenko minä semmoinen? Sinä kyttyräselkä marakatti! Peruutatko sanasi ja pyydätkö anteeksi, taikka minä väännän sinun lampaannaamasi nurin, ettet sitä enää milloinkaan saa kohdalleen…»
Frieda täti ei ollut hidas liikkeissään hänkään, vaan iski paikalla kyntensä Lenen kasvoihin, niin että tältä pääsi poru, ja silloin hyppäsivät kaikki paikoiltaan, mikä milläkin äänellä huutaen, eno Pohns sieppasi paksun kävelykeppinsä, joka hänellä on aina polviensa välissä, ja rupesi sillä huitomaan yli pöydän tappelevia naisia kohti, joita hän tietysti ei tavannut, mutta osui sen sijaan kattolamppuun, jonka kupu ja lasi tulivat tuhansina sirpaleina helisten lattiaan. Silloin naiset irtautuivat toisistaan, ja Frieda täti rupesi silittelemään takkuun mennyttä tukkaansa ja Lene juoksi ulos, luultavasti huuhtomaan silmiään, joita Frieda täti oli ehkä liian kovakouraisesti pidellyt. Heti sen jälkeen tuli Meinert sisään. En voinut heti kuulla, mitä hänen kanssaan neuvoteltiin, kun naiset yhä puhuivat niin kiihkeästi, että muiden ääniä oli vaikea kuulla. Luulen heidän puhuneen siitä, että Meinert tulisi apteekin osakkaaksi, ja kun sekä eno Pohnsilla että eno Dirkillä on siihen suuria kiinnityksiä, täytyy ensin kysyä heidän mieltänsä asiasta. Näytti siltä kuin he eivät olisi oikein mielellään suostuneet, ja Frieda täti vaati että ensin pitäisi kysyä minulta, tahtoisinko minä ottaa Meinertiä miehekseni.
Työnsin silloin verhoa aukon edestä hiukkasen syrjään ja näin suoraan edessäni Meinertin kalpean, ivallisen naaman, eikä milloinkaan se ollut näyttänyt minusta niin iljettävän vastenmieliseltä kuin sillä hetkellä.
»Niin, arvoisat herrat», sanoi hän ja hieroi laihoja, luisevia käsiään. »Jos asiat ovat sillä tavalla, niin annetaan kaiken jäädä entiselleen. Ei kenenkään pidä luulla, että minulla tässä jutussa on mitään pyydettävää. Päinvastoin. Minä en kiellä mitään. Minulla on ollut pieni seikkailu Thymianin kanssa. Hyvä. Seuraukset tulevat näkyviin. Bon. Koska hän on minun isäntäni ja paraan ystäväni tytär, olen valmis tekemään velvollisuuteni ja naimaan hänet. Tahdon olla gentleman. Muuten — jos en olisi semmoinen, jos tahtoisin olla pikkumainen, olisi minulla kylliksi syytä peräytymiseen. Thymian on aika rakkari — — siinä tytössä on temperamenttia. Hän on pitänyt peliään myöskin nuoren kreivi Osdorffin kanssa… Kuka silloin voi todistaa, että juuri minä — —?»
Koetin tukkia korviani, etten kuulisi enempää. Polveni vapisivat. Maailma musteni silmissäni. Heti kun vähän toinnuin, riensin huoneeseeni, otin hattuni ja juoksin ulos, tietämättä minne oikeastaan aioin. Eteenpäin vaan, pois kotoa, minne jalat veivät. Ja ne veivät minut suoraan sululle. Menin samaa tietä, jota Elisabeth oli minun edelläni kulkenut. Mutta kun olin päässyt perille ja kumartuen kaidepuun yli katsoin alas mustaan, kuohuvaan veteen, valtasi minut kauhea pelko. Tartuin lujasti kaiteiden ylimpään orteen ja yritin heilauttaa itseni yli, mutta jalkani olivat kuin maahan kiinni kasvaneet. Seisoin siinä vaan yhä ja tuijotin alas veteen ja toivoin makaavani syvällä sen alla, mutta toiselta puolen pelkäsin kuitenkin kauheasti kuolemaa, joka siellä alhaalla vaani minua. »Hampaat yhteen vaan ja silmät kiinni», kuulin Elisabethin sanovan, ja samassa tuli mieleeni, että minä olin viime aikoina saanut käydä läpi samain koettelemusten kuin hänkin ennen kuolemaansa; samanlainen selittämätön tuska oli meitä kumpaakin ahdistanut ja sama aavistus tuntemattomasta vaarasta, joka jossain väijyy uhriansa.
»Mene, tee se pian!» lausui ääni sisässäni, »älä ole niin kurjan pelkuri.» Ja minä koetin taas pakottaa itseäni hyppäämään alas, ja taas piti jokin salaperäinen voima jalkani kiinni maassa ja tuskastani huolimatta tunsin väkevän elämänhalun virtaavan kuumana suonissani ja voittavan kaikki kuoleman ajatukset.
Tilani oli epätoivoinen, aivoissani ajatukset riehuivat ristiin rastiin kuin hurjistuneet, raivoisa tuska poltti kaikkia jäseniäni. Minulla oli vaan yksi toivo: että menisin tajuttomaksi enkä milloinkaan siitä tilasta heräisi.
Miten kauan siinä lienen seisonut, en tiedä. Yhtäkkiä kuulin jonkun mainitsevan nimeäni, käännyin ympäri ja näin edessäni Frieda tädin kalpeat, surulliset kasvot, jotka katsoivat minuun kyyneleisillä silmillään. Ne näyttivät merkillisesti muuttuneilta, ikäänkuin kaikki kovuus ja terävyys olisi niistä sulanut pois.
»Thymian, tule lapsi parkani», hän lausui, »tule minun kotiini!»
Hän otti minun käteni kainaloonsa ja minä seurasin häntä kuin unessa, antaen vastustamatta hänen viedä itseäni minne tahtoi. En milloinkaan ennen ollut kuullut hänen puhelevan sillä tavalla kuin silloin. En ole koskaan aavistanut, että hänen äänessään voisi olla semmoinen lämmin, sydämellinen sointu. Aina olin kuullut hänen vaan riitelevän ja haukkuvan, ja nyt, kun minä olin niin paljon rikkonut ja kävelin kuin vaivainen syntinen hänen vieressään, kuulin hänen suustaan ainoastaan lempeitä, helliä ja lohduttavia sanoja. Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin olisi minulla ollut paljon anteeksi pyydettävää tältä omituiselta vanhukselta, kuin olisin siihen saakka lapsellisessa tyhmyydessäni ollut sokea, kun en ollut nähnyt, miten uskollinen, hyvä sydän hänellä oli karkean ja epämiellyttävän ulkokuoren alla.