Kaikki on minusta aivan yhdentekevää. Olen kirjottanut Osdorffille. Tahtoisin niin mielelläni puhella hänen kanssaan ennen lähtöäni. Parin kuukauden kuluttua lähtee hän myöskin täältä pois.

Minä en voi sanoin kertoa, miten kurjalta elämäni tuntuu. Olen yhä vielä Frieda tädin luona. Tavarani on tuotu kaikki tänne. Kotiin en mene enää. Pelkään että voisin tavata siellä Meinertin.

Minä vihaan häntä niin äärettömästi.

* * * * *

Nyt olen ollut jo viisi viikkoa Hamburgissa. Rouva Rammigen on sen kätilön nimi, jonka luona minä asun. Hänellä on yksin hallussaan pieni talo ja puutarha Eimsbüttler Chausseen varrella. Paitsi minua on täällä toinenkin nainen, joka odottaa jo ensi kuussa synnytystään. Hän on sanonut nimensä olevan rouva Liesmann. Mutta minä en usko, että hän on naimisissa, sillä ei suinkaan hän silloin tässä paikassa olisi. Hän on kotoisin Hannoverista. Kaunis nainen, tukka kullankarvainen ja hipiä hieno ja valkea kuin maito, ainoastaan siellä täällä joku tuskin huomattava tummempi pisama. Me käymme usein yhdessä kävelemässä ja molemmilla meillä on yhtä ikävä.

Mitä ihmettä sitä pitäisi tehdä, että saisi kaikki nämä pitkät päivät kulumaan!

»Rouva» Liesmann on iältään kaksikymmentäneljä vuotta. Hyvänen aika, miten se ihminen käy aina hienosti puettuna! Jospa minäkin saisin olla niin koreana! Hohtokivisormuksiakin hänellä on niin paljon, että niitä riittää useampia jok'ainoaan sormeen.

Äskettäin kävi täällä eräs herra hänellä vieraana. Hänen »miehensä», sanoi hän itse. Se ei tietystikään ole totta. Vieras oli unohtanut tänne nenäliinan, jonka minä satuin löytämään, ja siinä oli nimikirjaimet V. v. V. Pitäisi kai rouva Liesmannin miehen nimi olla myöskin Liesmann. Heidän välinsä näyttivät olevan hyvin hellät. Eräänä iltana he ottivat minut mukaansa teatteriin ja näytännön jälkeen menimme syömään Ehmken ravintolaan. Olihan se kohteliaasti tehty heiltä, mutta minä en voinut auttaa sitä, että tunsin olevani liikaa noiden kahden seurassa, jotka koko ajan hyväilivät ja suutelivat toisiaan, vähintäkään välittämättä minun läsnäolostani. Herra teki myöskin muutamia huomautuksia ja viittauksia, jotka olivat minusta hyvin sopimattomia ja suorastaan minua loukkaavia. Sen herra V. v. V., alias Liesmann, huomasi itsekin sangen hyvin, sillä hän taputti minua poskelle ja virkkoi nauraen: »Älkää pahaksi panko, lapsukainen. Kaikki tuo on inhimillistä. Se on sittenkin hauskaa, — — tuommoinen vapaa kulkurielämä.» En tiennyt, mitä siihen olisin osannut sanoa. Kun sitten myöhemmin tulimme kotiin, tuo rakastava pari käsi kädessä ja minä heidän vieressään, tunsin itseni entistä enemmin yksinäiseksi ja hyljätyksi. Kun ajattelen asemaani, huomaan siinä jotain erikoista, joka vasta oikein tekee elämäni synkäksi ja toivottomaksi. Minä tiedänkin, mikä se on. Se on se, että minulla ei ole mitään toveria kärsimässä kerallani, ei ketään, jonka tähden minä kärsisin. Jospa vaan voisin sanoa, että olen jotakuta miestä äärettömästi rakastanut ja rakkaudesta hänelle antautunut ja että minä nyt saan sentähden kärsiä, niin tämä kaikki ei tuntuisi niin kauhean vaikealta. Mutta nyt… Monta kertaa on minusta kuin kaikki olisikin vaan pelkkää mielikuvitusta, kuin en minä olisikkaan — — — hyvä jumala! — —

Rouva Rammigen on kelpo ihminen, mutta hän on hyvin vähän kotona. »Rouva» Liesmann on tänään mennyt St. Pauliin ompelijaansa tapaamaan, mutta minä jäin kotiin, kun tunsin olevani kovin väsynyt. Yksin ollessani otin päiväkirjani esille ja olen nyt tämän kirjottanut.

* * * * *