Rouva Liesmann on sittenkin hänen todellinen nimensä. Me olemme tehneet lähempää tuttavuutta, heittäneet pois teitittelemisen ja kutsumme toisiamme Thymianiksi ja Konniksi (hänen etunimensä on nimittäin Konstanze). Konni on kertonut minulle kaikki elämänvaiheensa. Hän on elänyt lapsuutensa ajan Hannoverissa siellä pesijättärenä olevan isoäitinsä luona ja on seitsentoistavuotiaana naitettu leskimiehelle, jolla oli ennestään kolme lasta. Kolme kuukautta hän oli kestänyt avioelämää miehensä kanssa, mutta sitten hän karkasi. Sen jälkeen on hänellä ollut paljon rakastajia ja on hän ollut jonkun aikaa teatterissakin. Herra V. v. V. eli koko nimeltään Viktor von Vohsen, hänen nykyinen ystävänsä, on rikas tehtailija ja pitää täydellisesti huolta hänestä. Konni on mahdottomasti iloinen siitä että saa lapsen, sillä hän sanoo sen kiinnittävän rakastajan lujemmin häneen. Ei niihin miehiin muuten ole luottamista, hän sanoo. Minä kysyin häneltä, tokko hän rakasti paljon tuota miestä. Hän naurahti vaan ja arveli, että sehän nyt ei ole niin tärkeää. (Herra V. on kaikkea muuta kuin kaunis!) Kun on rakastellut niin paljon kuin hän, on saanut jo tarpeekseen siitä lystistä, pääasia on toimeentulon turvaaminen. Kauneuteen ei hän pane mitään arvoa, ainoastaan hienoon käytökseen. Hieno tulee miehen olla aina, kadulla, kotona, sängyssä. Ja älyä pitää hänellä olla. Kaikki muu on pötyä. Tätä kuullessani tulin ehdottomasti ajatelleeksi Osdorffin moitteettomia saappaita ja hyvin hoidettuja käsiä. Minä luulen että Konni Liesmann on oikeassa.

Minusta ei vielä huomaa mitään. Huvittavaa on nähdä, miten kaikki miehet minua töllistelevät. En minä siellä kotona semmoista huomannut. Aina kun Konnin kanssa puolenpäivän aikaan olemme kävelyllä, kulkee niitä muutamia meidän perässämme. Joskus on meitä jo puhuteltukin. Konni sanoo, että minä olen erinomaisen kaunis ja jos vaan olen järkevä, voin vielä kohdata ties minkälaisen onnen. Olemme luvanneet kirjottaa usein toisillemme. Eihän sitä tiedä, mitä hyötyä meillä vielä voi olla toisistamme, sanoo Konni.

Osdorffilta sain äskettäin kirjeen. Hän on lähellä Hamburgia kreivi Sch——n maatilalla ja aikoo pian käydä minua tervehtimässä, josta suuresti iloitsen.

* * * * *

Neljä päivää sitten sai Konni Liesmann pienen pojan. 11 aikaan illalla alkoi hän valittaa ja sitä kesti sitten koko yön, kunnes kello 8 aamulla lapsi tuli. Minä en ummistanut silmiäni koko yönä, sillä meidän huoneemme ovat seinäkkäin ja minä kuulin hänen jokaisen tuskanhuutonsa. En ollut luullut sen olevan niin vaikeaa, mutta nyt olen alkanut kauheasti pelätä, kun oma aikani lähestyy.

Jospa kaikki olisi pian ohi!

Yhä uudestaan ja uudestaan minun täytyy tuota pienokaista katsella. Se on niin hassun näköinen. En voi sanoa, että se minua erikoisesti miellyttää, vaikka onkin kovin koreasti puettu. Minä en sitä vaan suutelisi, mutta Konni suutelee sitä alinomaa. Eilen tuli herra V. v. V. Hän toi Konnille suuren hohtokivillä koristetun kultasoljen, jota tämä oli jo kauan toivonut itsellensä. Konni torui häntä, että hän ei muka osannut kyllin hellästi pidellä lasta, ja siinä tilaisuudessa sain kuulla, että herra V. v. V. on naimisissa ja kolmen lapsen isä. Merkillistä! Enpä olisi Konnina ruvennut naineen miehen kanssa yhteyttä pitämään. Yleensä vaikuttaa minuun vastenmielisesti Konnissa se, että hän alituiseen puhuu vaan rahasta ja lahjoista ja omasta toimeentulostaan.

Tätä kirjottaissani on ovi Konnin kamariin auki. Hän huutaa minulle, mitä minä kirjotan. Minä vastaan: päiväkirjaani. Silloin hän laskee helakan naurun ja tahtoo välttämättä saada lukea sen. Tietysti ei tule milloinkaan kysymykseen. Hän nauraa yhä. Kaikki tuskat ovat unohtuneet. »Jos minä olisin kirjottanut päiväkirjan — —» hän nauraa ihan katketakseen, »siinä olisi jotain luettavaa, Thymian. Siinä olisi yhtä jos toistakin, sen saat uskoa — —!»

* * * * *

Eilen läksi Konni pois lapsineen. Rouva Rammigen oli hankkinut imettäjän, joka myös lähti hänen matkassaan. Nyt vasta tuntuu oikein yksinäiseltä ja ikävältä, kun tuo ainoakin toveri on poissa. Konnista oli minulle paljon hauskuutta, hän oli aina niin iloinen ja puhelias. Hän on kutsunut minua käymään luonaan Hannoverissa, mutta siitä matkasta ei kai tule mitään. Viime sunnuntaina kävi herra v. Vohsen täällä ja lahjotti minulle kultaisen rintaneulan muistoksi »vaimostaan» (ikäänkuin en minä tietäisi kaikkea) ja kiitollisuuden osotteeksi siitä, että olin ollut hänelle hyvänä seurana. Se on hyvin kaunis kapine, tehty himmeästä kullasta ja koristeena turkooseista muodostettuja lemmikkikukkia. Lapseen minä rupesin vähitellen enemmän mieltymään ja olin pari kertaa apuna sitä kapaloitaessa ja kylvetettäessä.