Osdorff oli täällä myöskin viime viikolla. Minusta oli hyvin hauska tavata häntä. Minä olen todellakin kiintynyt häneen, vaikka en voikkaan häntä ottaa vakavalta kannalta, en miehenä enkä ihmisenä. Kuuluu vähän törkeältä, jos sanon pitäväni hänestä niinkuin pidetään koirasta, johon ollaan totuttu, mutta siltä minusta tuntuu. Ja sitten voi hänen seurassaan hyvin näyttäytyä; sillä jollei ota lukuun hänen tyhmää naamaansa, hän on erinomaisen hienon näköinen. Konni tosin ravisti päätänsä, kun esitin Osdorffin hänelle ystävänäni, ja myöhemmin hän sanoi, että hän minun sijassani lopettaisi seurustelun semmoisen miehen kanssa. Hänen kaltaisensa ihminen on kuin kammitsa jaloissa, hän sanoi, semmoisen kanssa ei milloinkaan voi päästä korkealle. No, Konni ei tunne meidän välejämme. Osdorff raukka ei suinkaan kykenisi estämään minua »korkealle pääsemästä», jos niiksi tulisi. Maatilalla olo ei häntä ensinkään miellytä, siellä kun täytyy nousta aikaisin ylös, olla mukana ulkotöissä ja sitä paitsi vielä konttorissa työskennellä. Ja työntekijäksi Osdorff ystäväni on nyt kerta kaikkiaan mahdoton. Kauan ei hän voi kestää semmoista elämää, hän sanoo. Häntä kaduttaa, kun ei ole heti alusta pitäen valinnut diplomaatin uraa. Oi voi!

* * * * *

Synkkiä päiviä, synkkiä viikkoja ja kuukausia. Joulu oli kerrassaan kauhea, vaikka isä antoi minulle paljon lahjoja ja Frieda täti kirjotti pitkän, hellän kirjeen. Konni Liesmann lähetti suuren marsipanitortun ja korillisen pikkulapsen vaatteita, kaikki ruusunpunaista silkkiä. Hän on todellakin erinomaisen kohtelias. Ensin minua suuresti huvitti katsella kaikkia noita hienoja pikku tavaroita, ne olivat minusta aivan kuin nukenvaatteita. Mutta sitten tuli yhtäkkiä mieleeni, että nuo pienet nutut ja paidat ja myssyt olivatkin elävää lasta varten ja että tämä lapsi olisi minun. Se on omituista, minä en vieläkään voi oikein käsittää, että tämä kaikki on totta. Purskahdin itkuun ja kastelin nuo hienot lahjani kyyneleilläni. — Olen kovin onneton.— —

Uudenvuoden aattona olin aivan yksin kotona. Rouva Rammigen oli mennyt kylään tuttavainsa luo. Palvelustyttö itki, kun täytyi minun tähteni jäädä kotiin. Sanoin silloin, että hän kyllä minun puolestani saisi mennä, minä olisin mielelläni yksinkin kotona. Sitä en tarvinnut kahta kertaa sanoa. Mutta se oli kuitenkin pelottavaa tuo yksinäisyys ja hiljaisuus vuoden viimeisenä yönä. Minä kävelin huoneessani edestakaisin, ja viime vuoden tapahtumat kulkivat silmieni ohi kuin aaveet. Taas näin Elisabethin makaavan nurmikolla kuolleena, vääristynein kasvoin. Ja taas tuli mieleeni rakas äitini, jonka oli ollut niin vaikea kuolla, kun täytyi jättää minut turvattomana maailmaan. Nyt minä ymmärsin, mikä huoli se oli, joka häntä silloin painoi. Luultavasti hänen kuoleva katseensa näki silloin kauas tulevaisuuteen ja hän aavisti kaikki mitä oli tapahtuva. Mutta olihan sekä äiti että pastori rukoilleet minun puolestani, miksi ei hyvä Jumala ole kuullut heidän hurskaita rukouksiaan ja sallinut toisin tapahtua? Minä en usko enää Jumalaan. —

Parasta minulle kai olisi, jos saisin kuolla lapsivuoteeseen. En minä sitä kuitenkaan toivo. Minä pelkään kuolemaa, on hirvittävää vaipua ikuiseen yöhön ja ikuiseen tyhjyyteen.

Minä tahtoisin mielelläni elää ja olla onnellinen. Tokkohan maailmassa on enää mitään onnea minua varten? Luulenpa kuitenkin että on. Olenhan minä nuori ja kaunis. Maailma on suuri ja elämä on pitkä. Pitää olla vain luja tahto. Monasti olen miettinyt, miltä se onni oikeastaan mahtaa näyttää. Kuvailen mielessäni, että se on kaunis, vahva mies, jolla on pehmeät kädet, sointuva, taipuisa ääni ja viisaat, kirkkaat, lempeät silmät. Semmoisen miehen minä tahtoisin. Ja jonkun verran rahaa pitäisi myös olla, että voisin pukeutua kauniisti ja koristaa itseäni häntä varten. Jos tapaan sellaisen miehen, antaudun hänelle — arvelematta, vaatimatta virallista eläkekirjaa. Sillä avioliitto ei minua yhtään houkuttele. Tuommoisen pakollisen yhdessä-elämisen luulisin olevan kauhean ikävää, henki- ja tunne-elämää kuolettavaa…

* * * * *

Rakas päiväkirjani — uskollisin ystäväni ja lohduttajani näinä tuskan päivinä — — minulla olisi paljon sinulle uskottavaa, mutta nyt olen niin väsynyt, etten jaksa juuri mitään kirjottaa. Osdorff on puhdistanut kreivi Sch—n maatilan tomut jaloistaan, koska tuo »kauhea työ» siellä oli tehnyt hänet kipeäksi, ainakin hänen oman väitteensä mukaan. Kuusi päivää hän vetelehti Hamburgissa, kun ei uskaltanut mennä kotiinsa ja pelkäsi holhoojaansa. Minä annoin hänelle kaikki rahani. Mies paralla ei ollut kukkarossaan enempää kuin kolme markkaa ja minulla oli vielä neljäkymmentäviisi. Niillä me sitten kerran kävimme syömässä Alsterpaviljongissa, jossa edeskäypä kutsui minua »armolliseksi rouvaksi» ja kaikki meitä suurella kunnioituksella kohtelivat. Osdorff näyttää todellakin ylhäiseltä, kaikesta tyhmyydestään huolimatta. Kun rahat olivat lopussa, niin hän lähti pois, se tahtoo sanoa: hän pyysi sähkösanomalla matkarahoja ja silloin tuli joku, joka vei hänet takaisin Sch—n maatilalle, mutta kreivi oli sanonut, että menköön mokoma laiskuri ja vetelys niin kauas kuin tie piisaa, ja silloin hän lähti Berliniin. Viime viikolla hän kirjotti minulle, että hänen holhoojansa oli pannut hänet oppiin erään diplomaatin luo, jossa hänen pitää tehdä konttoritöitä, jäljentää kirjeitä ja toimitella muita pikku tehtäviä, joihin ei mitään erityistä kykyä tarvita. »Rasittavaa, henkistä työtä», sanoo hän itse… No, miksikä ei — Osdorffille!

* * * * *

Nyt on kaikki ohitse. Viisi viikkoa sitten lapsi syntyi. Minulla oli kovat tuskat, mutta nyt olen taas terve, vaikka hyvin kalpea ja laiha.