Enpä olisi osannut ennen unissanikaan aavistaa, että täti Pohnsin konfirmatsionilahjasta kerran tulisi minun ainoa huvini ja iloni. Ja että minä tätäkin iloa saan ainoastaan niin sanoakseni varkain nauttia.
Seitsemään kuukauteen en ole nyt tehnyt yhtään muistiinpanoa. Seitsemän kuukautta olen ollut herra pastori Daubin ja hänen puolisonsa Ulriken, o.s. von Schmidtin, kasvatus- ja parannuslaitoksessa G—ssä lähellä Lübeckiä. Pastorilaiset ovat velvollisuudentuntoista väkeä, se tunnustus heille täytyy antaa. He koettavat minua juuri vahvasti »parantaa», mutta tokko minä siitä myöskin todellisuudessa tulen paremmaksi, se on kokonaan toinen asia. Minusta tuntuu päinvastoin, kuin pappilan ilmakehä, joka päältäpäin katsoen sisältää vaan jumalanpelkoa ja siveyttä, olisi niin täynnä petollisuuden, teeskentelyn, ahneuden ja julmuuden baktereita, että niitä tulee vasten tahtoaankin hengittäneeksi sisäänsä ja saa tartunnan.
Tässä kerran selaillessani päiväkirjaani sattui silmiini se kohta, jossa olin tehnyt tuon kauniin lupauksen käydä joka pyhä kirkossa ja elää kokonaan Jumalan sanan jälkeen. No niin. Mutta nyt! Jos joku tahtoisi saada toisen perinpohjin vihaamaan kaikkea uskontoa, tahtoisi tehdä kaikki kirkolliset asiat hänelle vastenmielisiksi ja saada hänet kammoamaan ja inhoamaan kaikkea mikä kristinuskoa koskee, niin lähettäköön hänet tänne G—n pappilaan — kyllä pastori Daub ja hänen Ulrikensa siitä asiasta huolen pitävät. Jumalisia he ovat, se täytyy heidän vihamiehensäkin tunnustaa.
Kello kuusi aamulla noustaan ylös ja työ, kova työ alkaa. Joutilaana seisomista ja pitkiä tuumailuja täällä ei suvaita. Puoli kahdeksan on hartaushetki, jolloin kaikkein on oltava läsnä. Silloin seisomme vieretysten pöydän ympärillä ja kuuntelemme, kun pastori lukee postillasta aamurukouksen ja liittää siihen omasta puolestaan joitakin meihin sovellettuja neuvoja ja varotuksia. Taikka oikeastaan ei tietysti kukaan kuuntele, me seisomme vaan nenät alaspäin, ja kun hän sanoo »amen», kohoavat kaikki nenät ylös kuin komennosta ja jokaisen kasvoista voi lukea: jumalan kiitos, että se loppui.
Daubin pariskunnalla on kolme kelvotonta pojannulikkaa, iältään kuuden ja kahdentoista vuoden välillä, ja sitä paitsi asuu täällä pastorin veljentytär, 21-vuotias, joka on kihloissa apulaisen kanssa, ylpeä ja pelkästä siveellisyydestä tylsämieliseksi käynyt nainen. Hän ja hänen laiha ja tyhmä apulaisensa sekä pastori rouvineen muodostavat todellakin eheän ja sopusointuisen kokonaisuuden. Sitten on talossa vielä kaksi palvelustyttöä ja yksi renki, jotka vaihtuvat joka kuukausi, sentähden ettei kukaan voi kauempaa kestää rouva Ulrikea ja hänen jumalista komentoaan. Työtä on armottoman paljon tässä suuressa taloudessa, johon kuuluu muun muassa ison puutarhan hoito ja muutakin maanviljelystä. — Siis aamulla on ensimäinen hartaushetki, päivällisaikana tulee siitä uudistettu painos ja iltasella ennen maatamenoa tarjotaan kolmas ja vankin annos sielunravintoa. Silloin lauletaan myös kolme virrenvärssyä, ja jälkiruuaksi viimein saadaan yleinen parannussaarna koko päivän syntien johdosta.
Vakinaisena lausetapana on pastorin rouvalla »Jumalan avulla», jonka kuulee hänen suustaan vähintään joka kymmenennen sanan perästä. »Jumalan avulla» löi hän äskettäin sisäpiikaa vasten suuta, niin että veri purskahti nenästä ja kaksi etuhammasta irtautui; »Jumalan avulla» on hän jo lukemattomia kertoja saanut maksaa sovinto- ja sakkorahoja palvelusväen pahoinpitelystä ja solvaamisesta. Minä en ole koskaan kuullut kenenkään ihmisen haukkuvan niin hävyttömästi kuin tämä rouva tekee suutuksissa ollessaan, ja hän suuttuu sangen helposti. Sika, haaska, lutka, roisto, raato ovat vaan pieniä näytteitä siitä sanavarastosta, jota hän käyttää puhutellessaan väkeänsä. Mihin hänen kätensä iskee, siinä ei enää ruoho kasva, ja se käsi on erinomaisen herkkä liikkumaan pienimmästäkin syystä. Minua ei hän ole vielä lyönyt, mutta olenpa sen sijaan saanut montakin kukkasta, jotka ovat kasvaneet hänen herjasanaviljelystensä hyötyisässä maaperässä. Minä olen mustana lampaana hänen laumassaan. Kaikki — palvelusväkeä lukuunottamatta — saavat minua puhutellessaan naamaansa juhlallisen, vakavan, ankaran ilmeen. Minä saan joka päivä ylimääräisen annoksen jumalisia puheita ja varotuksia. Neiti Toni, veljentytär, se se vasta mainio oli ensi aikoina. Jos minä kysyin häneltä jotain taikka hänen oli joku sana sanottava minulle, niin hän aina käänsi katseensa sivulle, ikäänkuin hänen neitsyellistä kainoudentunnettaan olisi loukannut minunlaiseeni olentoon katsominen. Myöskin herra apulainen Schaffesky — minä sanon: Schafskopf [s.o. pässinpää] — katsoo minuun aina sangen merkillisellä tavalla, ja monta kertaa olen saanut kuulla enemmän tai vähemmän selviä viittauksia »langenneista», »hylätyistä» ja »paatuneista». Ne eivät minuun juuri pysty. Tavallaanhan nämä ihmiset ovat oikeassa, koska minut on tänne kerran jätetty »siveellisyyttä oppimaan», ja he arvattavasti luulevat vaan täyttävänsä velvollisuutensa ollessaan minua kohtaan jyrkkiä ja ankaroita.
Mutta se mikä minua täällä äärimäisyyteen asti ärsyttää, on se seikka, että minulta on kokonaan riistetty personallinen vapaus. Jokaista minun askeltani vartioidaan täällä, ikäänkuin olisin jokin suuri pahantekijä. Se on jotain kauhean kiusallista ja nöyryyttävää. Minä en esimerkiksi saa yhtäkään kirjettä, joka ei ole ensin pastorin työhuoneessa avattu ja luettu. Kaksi kirjettä, toisen Osdorffilta ja toisen Konnilta, he ovat minulta pidättäneet. Onneksi minä sen huomasin. Siitä lähtien olen antanut heidän osottaa kirjeensä »poste restante» Lübeckiin, ja tässä lähellä asuva suutarin vaimo, joka kulkee asioilla kaupungissa, tuo ne minulle salaa. Itse en myöskään voi lähettää yhtään kirjettä, ennenkun se on käynyt saman sensuurin läpi. Osdorffille ja Konnille kyhään välistä muutaman rivin lyijykynällä ja lähetän ilman postimaksua, sillä minulla ei ole ollut täällä koko aikana yhtään penniä vapaasti käytettävänäni. Kerran minun onnistui lähettää isällekin tuommoinen postimerkitön kirje. Mutta isä ei vastannut suoraan minulle, vaan kirjotti pastorille, että minä olin hänelle valittanut, ja siitäkös minä sain taas kuulla kunniani! Siitä lähtien olen saanut joka sunnuntai markan taskurahaa, mutta lauantaina täytyy minun tehdä tili jok'ainoasta pennistä, mitä olen viikon kuluessa käyttänyt. Tämä elämä on kauheaa. Isä nähtävästi ei uskalla ottaa minua täältä pois, kun pelkää Frieda tätiä. Sitä en voi antaa isälle anteeksi, että hän kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut, pitää yhä Meinertiä talossa.
Kotiin en palaa enää milloinkaan. Minä vihaan Meinertiä kuin ruttoa. Mieleni on täynnä vihaa ja katkeruutta. Tämän talon asukkaita vihaan kaikkia, paitsi palvelijoita, ne pitävät minun puoltani, mutta heidän joukkoonsa ilmestyy liian usein vieraita kasvoja.
Tänään on pastori rouvineen kutsuttu häihin, neiti Toni kiemurtelee sängyssään hammastaudissa ja Pässinpää on matkalla. Minä olen ollut pari tuntia rouva Klockin luona ja kirjotan täällä. Hänen miehensä on suutari. Hän ansaitsee itse myös käymällä kyläläisten asioilla kaupungissa ja on muuten hyvin siisti, ahkera ja ystävällinen nainen ja pitää paljon minusta.
Mutta se mikä minua kaikkein enimmän tähän paikkaan vetää, on rouva Klockin pieni, kahdeksan kuukauden ikäinen tyttö. Se on ihmeen herttainen lapsi ja aivan yhtä vanha kuin Erika. Minusta on niin erinomaisen hauskaa pitää sitä sylissäni ja leikkiä sen kanssa. Se ryömii ja nauraa ja tahtoisi kovin mielellään sanoa jotakin, mutta ei osaa vielä. Voi kun saisin kerran nähdä oman pikku Erikani!