Minä häntä niin kovin ikävöin…
* * * * *
Jollen olisi niin likeisissä tekemisissä tämän pappilan väen kanssa, vaan voisin syrjästä päin katsella heidän perheidylliään, hymyilevän filosofin silmillä tehdä huomioitani ja vertailla toisiinsa sanoja ja tekoja, teoriaa ja käytäntöä, mahtipontista siveysoppia ja sen sovelluttamista, niin luulisinpa olevan sangen huvittavaa viipyä täällä jonkun aikaa.
Ei voi olla mitään koomillisempaa kuin se vastakohta, jonka muodostavat toiselta puolen näiden hurskasten, silmiään mulkoilevain ihmisten puheet ja yleinen katsantokanta sekä toiselta puolen heidän suhteensa toisiinsa ja rakkaisiin lähimäisiinsä.
Aikoja sitten olen huomannut, että pastorin yhteiselämä rakkaan aviosiippansa kanssa ei mitään erityisen idyllimäistä ole. He usein riitelevät keskenään, tosin ainoastaan silloin kun luulevat olevansa kahdenkesken, mutta en ole milloinkaan päässyt perille siitä, mikä on riidan aiheena. Rouva Klock kertoi minulle näinä päivinä, että pastorilla on ollut pieni seikkailu kylällä erään sievän talonpoikaisvaimon kanssa, ja rouva oli saanut jotain vihiä asiasta. Viime vuonna oli hän sentähden ollut nuorimman lapsen kanssa kuusi viikkoa kotoa poissa ja odottanut että hänen miehensä tulisi hakemaan hänet takaisin. Pastoripa olikin päinvastoin iloissaan, kun sai olla yksin ja vapaana, ja rouvan täytyi viimein palata itsekseen kotiin. Eihän se tosin ole kaunista, kun mies pettää vaimoaan, mutta tuolle vanhalle kanalle, joka terävällä kielellään, ahneudellaan ja raakuudellaan myrkyttää koko ympäristönsä, minä sen harmin mielelläni suon.
Yksi asia on varma: niin pian kun minä täältä olen päässyt pois, en jalallani enää mihinkään kirkkoon astu. En milloinkaan! Kirkosta olen saanut täällä kylläni.
Ennen minä sain sunnuntaisin nukkua niin kauan kuin tahdoin; ja kirkkoon sain mennä tai olla menemättä, miten vaan itse halusin. Silloin kävin siellä usein ja mielelläni. Nyt minun täytyy pyhäaamuina nousta tuntia aikaisemmin kuin muulloin saadakseni kaikki työni ajoissa valmiiksi, sillä täsmälleen neljänneksen yli yhdeksän pitää lähteä kirkkoon. Silloin saan astua rouvan ja Tonin välissä kylänraittia ylöspäin suorittamaan puolentoista tunnin pakkoistunnan kirkossa. Nämä puolitoista tuntia tuntuvat minusta loppumattoman pitkiltä. Talvella tahtovat jalat jääksi jäätyä, kesällä pitävät kärpäset surinaansa ympäri seiniä ja jos silloin tahtoisi hiukkasen uinahtaa, niin kyllä herra pastorin jyrisevä ääni tekee sellaiset yritykset turhiksi ja karkottaa kaikki levon tunteet mielestä. Kun minulla olisi enemmän aikaa, antaisin tässä näytteen hänen saarnoistaan. Ehkäpä joskus myöhemmin. Ne käyvät aina saman kaavan mukaan: Te olette kaikki syntisiä! Kaikki kypsiä helvettiin heitettäviksi, oikein perkeleen makupaloja. Ja lopuksi öljynä vuotavaa hunajaa, Jumalan armolupauksia, rakkautta, rakkautta, rakkautta. Sen minä vaan sanon, että jos tuo luvattu jumalallinen rakkaus on yhtäläistä kuin se samanniminen tavara, jota firma Daub ja kumppanit ihmisille tyrkyttävät, niin minä siitä vähät välitän…
Pastorin rouva ja Toni istuvat pystyssä ja suorina kuin tikut minun oikealla ja vasemmalla puolellani, täynnä hartautta ja erinomaisen tyytyväisinä itseensä. Ulos mentäessä hymyilee rouva ystävällisesti joka taholle, rakastavaisen ja lempeän näköisenä, niinkuin oikea seurakunnan äiti ainakin. Mutta herra armahtakoon, jos hän kotiin tultuaan huomaa jonkin pölyn hitusen piirongilla tai mahonkikaapilla, silloin alkaa paukkua ja heti kysytään: Mikä sika täällä on taas tänään ollut pölyjä pyyhkimässä?
Minä tietysti olen se vaivainen syntinen, jonka täytyy tuo lempinimi pitää hyvänään.
»Te? Luuletteko Te ehkä, että ne pari markkaa, jotka isänne maksaa meille Teidän puolestanne, antavat Teille oikeuden pitää minun taloani sikolättinä?…» j.n.e.