Minä olen niin paatunut, että töin tuskin voin estää itseäni nauruun purskahtamasta, nähdessäni hänen siinä kiukuissaan ärhentelemässä.
Kipeämmin koskevat minuun hienot pistokset ja purevat salaviittaukset, jommoisia ei suinkaan ole puuttunut. Jo vähän aikaa sitten on ollut puhetta, että pastorin virkaveli eräässä etäisessä kylässä tulisi jonakin sunnuntaina vierailemaan tänne vaimonsa ja kahden tyttärensä kera. Tyttäret ovat aivan nuoria, toinen seitsemäntoista, toinen yhdeksäntoista vuoden ikäinen. Olin jo edeltäpäin suuresti iloinnut tästä tapauksesta. Niin kauan olen saanut olla vailla ikäisteni tyttöjen seuraa, että oikein sitä ikävöin, ja olinpa niin ajattelemattoman varomaton ja naivi, että kerran päivällispöydässä kaikkien perheenjäsenten läsnäollessa ilmaisin nämä tunteeni. Siitä kiusallisesta vaitiolosta, joka seurasi minun sanojani, huomasin heti, että nyt mahtoi olla jokin kohta hullusti. »Mutta Thymian», sanoi Toni moittivasti, »mitenkä voitte ajatellakkaan, että täti esittäisi Teidät noille nuorille tytöille?» »Minkätähden ei?» kysyin minä tyhmyydessäni. Pastori laski veitsensä ja kahvelinsa pöydälle. »Thomas ja Hanni, menkää ulos!» Ja kun pojat olivat menneet: »Veljentyttäreni on aivan oikeassa. Me emme tahdo Teitä suinkaan loukata, rakas Thymian, mutta kun asiat ovat nyt niinkuin ne ovat, olisi se anteeksiantamaton tahdittomuus meidän puoleltamme, jos saattaisimme Teidät yhteen virkaveljeni nuorten, viattomien tyttärien kanssa.» »Tietysti se on mahdotonta», sanoi rouva äkäisesti. »Kun Roswarin herrasväki tulee, pysyy Thymian sen iltapäivän huoneessaan. Sehän on hänelle itselleenkin mukavinta. Eipähän hänellä ja noilla tytöillä voi mitään yhteisiä harrastuksia olla.»
Siinä sitä oltiin. Minä olin saanut tarpeekseni. Ja nyt istun kotiarestissa kamarissani ja sen johdosta on minulla aikaa ottaa esille ainoa lohdutukseni, päiväkirja. Roswarilaiset ovat nimittäin tänään tulleet. Minä olen lukinnut oveni. Oikeastaan se on tyhmää antaa mokoman jutun niin käydä sydämelleen. Pitäisi osata asettua semmoisten asiain yläpuolelle. Mutta siitä huolimatta se polttaa ja kirvelee mieltä, niinkuin minua olisi sisällisesti nokkosilla piesty. Olen itkenyt sen tähden.
Minä en ole tätä ennen milloinkaan koettanut selvittää itselleni onnettomuuteni seurauksia. Tähän saakka en ole ollut tietoinen siitä, että se on ainaiseksi sulkenut minut pois seuraelämässä täysiarvoisten, kunniallisten rouvain ja tyttöjen piiristä. Joskin minun täällä jo monasti oli annettu se kyllin selvästi huomata, en ollut kumminkaan koskaan pannut sitä niin mieleeni, että olisin asian täydellisesti käsittänyt.
Nyt minä sen tiedän.
Tyhmyydessäni olin luullut jo sovittaneeni rikokseni noina hädän ja tuskan kuukausina, jotka kävivät lopputapahtuman edellä, ja tuona kauheana hetkenä mustan veden ääressä, jolloin kuolemantoivo ja elämänhalu minussa taistelivat keskenään kuin kaksi hurjistunutta ihmistä. Minussa oli joku määrä iloista lapsen uskoa evankeliumin suloiseen lupaukseen: Meidän Jumalamme luona on paljon anteeksiantamusta…
Nyt minä tiedän sen paremmin. »Meidän Jumalamme» on kaksinaamainen niinkuin roomalaisten Janus. Toisen hän kääntää, rakkautta ja anteeksiantoa luvaten, hyviä ihmisiä, lapsellisesti uskovia ja synnittömiä kohti, jotka eivät oikeastaan mitään anteeksiantamusta tarvitse. Toinen, vihainen, pelottava, heltymättömään julmuuteen jäykistynyt muoto on pahoja, paatuneita, katumattomia syntisiä varten ja uhkaa helvetin rangaistuksilla ja kostolla aina kolmanteen ja neljänteen polveen.
Ei, parempi kuin uskoa Daubin ja kumppanien jumalaan on olla kokonaan uskomatta mihinkään. Palvelijasta voi päättää, millainen herra on. Minkälainen mahtaakaan se herra olla, jota nämä ulkokullatut, julmat, häijyt ihmiset luulevat palvelevansa tekopyhyydellään, säälimättömyydellään ja vihallaan!
Heidän alituiset rukouksensa ja saarnansa ja jumaliset eleensä ovat minulle sanomattoman vastenmielisiä. Minä tunnen että minusta tulee kerrassaan huono ihminen, jos minun täytyy jäädä tänne pitkäksi aikaa. »Ankaraa mutta samalla hellää hoitoa» oli minulle etsitty »Itzehoer Nachrichtenissä. Ankaruuden suhteen ei jää mitään toivomisen varaa, mutta missä on hellyys? Olisipa todellakin hauska tietää, miten Daubin herrasväki sen sanan merkityksen käsittää. Minua tyrkitään nurkasta nurkkaan kuin kelvotonta, liikaa esinettä, ja usein saan ainakin kymmenen kertaa yhden tunnin kuluessa kuulla, että heillä on niistä tuhannesta markasta, jotka minun elannostani maksetaan, vähintään viidentuhannen markan arvosta harmia minun tähteni, ja että minä en voi olla kylliksi kiitollinen siitä, että arvossa pidetty, kristillinen perhe on ottanut minut, langenneen naisen, turviinsa.
Monta kertaa olen jo miettinyt karata pois täältä. Mutta minneppä minä pääsen, kun ei ole rahaa. Kotiakaan ei minulla enää ole. Vanha herra Peters ei ole pitänyt sanaansa.