»Ettekö olisi hyvä ja lainaisi minulle sormustinta», sanoin viattomasti, »kas, miksi Te olette vielä pimeässä, neiti?»
»Te — Te —— elukka!» sähisi hän vihasta vapisten. »Odottakaa vaan, vielä minä Teille näytän…»
»Mitä sitten? Mitäs pahaa minä nyt olen tehnyt?»
Hän sytyttää lampun ja heittää minuun katseen, — yhden katseen vaan, mutta sitä en unohda. — En sittenkään voinut pidättää nauruani, kun katselin häntä, niin selvästi oli hänen kasvoistaan luettavana koko viimeisten tuntien imelän-surullinen historia.
Nyt voin olla iloinen.
Tänä aamuna se räjähti… Loppu! … Pojat huutavat minua…
* * * * *
Klockin pikku Marie on yht'äkkiä kuollut vatsatautiin. Kolme päivää vaan oli sairaana. Minun on vaikea tottua siihen ajatukseen, että tuota pikku tyttöstä ei ole enää olemassa. Olin siihen lapseen niin kiintynyt. Aivan kuin pieni enkeli oli se arkussa maatessaan.
Unta en saa yhtenäkään yönä. Ajatukseni askartelevat aina pikku Erikassani. Voihan se olla jo vaikka kuollutkin, ja minä en tiedä mitään. Ensi kuussa se tulee vuoden vanhaksi… jos elää, minun on sitä enää vaikea uskoa.
Levottomuus, tuska ja ikävä tekevät minut sairaaksi, ja kun ei ole yhtään ihmistä, jolle voisin vaivojani valitella, tuntuu toista vertaa raskaammalta. Usein kun öisin makaan valveillani sängyssä unta saamatta, tulee mieleeni kaikenlaisia omituisia ajatuksia.