Eikö tämä maailman järjestys ole sentään kummallinen? Eikö jokaisen äidin oikeus omaan lapseensa pitäisi olla pyhä, niin pyhä, että sen rinnalla kaikki, kaikki muu menettää arvonsa, että pilkka ja iva sen edessä häveten vaikenevat. Ja tuo rakkaus, josta raamattu puhuu, joka on kärsiväinen ja laupias, joka ei vihaan syty eikä pahaa ajattele, joka ei omaansa etsi, joka kaikki kärsii ja kaikki anteeksi antaa eikä koskaan väsy, eikö se ole juuri äidin rakkaus lapseensa? Mikä muu rakkaus on sellaista? Se on rakkautta, joka on todellisesti puhdasta kaikista epäjaloista, itsekkäistä pyyteistä…
Minä kirjotan tätä vuoteessa kynttilän valossa. Pojat nukkuvat…
Jos ihmiset uskonnostaan totta tekisivät, eivät he aviotonta äitiä häväisten ja ivaten kohtelisi ja estäisi häntä vapaasti ja julkisesti lastansa omakseen tunnustamasta. He näkisivät myöskin »langenneessa» tuon pyhän rakkauden esineen, joka Jumalan omien sanojen mukaan on lain korkein täyttämys, ja antaisivat hänen rauhassa kulkea omia teitään.
Voipiko maailmasta mistään löytää semmoista tunnetta, joka edes lähimaillekaaan muistuttaisi tuota Korintilaiskirjeessä kuvattua rakkautta niinkuin äidinrakkaus? Ei mistään, ei mistään! Sentähden tämä rakkaus on se, joka on likinnä täydellisyyttä. Sentähden rakastava äiti enimmän lähenee oikean kristityn ihannetta.
Minä en ole vielä kahdeksaatoista vuotta täyttänyt. Nuoruutta sanotaan elämän kevääksi. Mutta missä on minun kevätaurinkoni ja minun keväiset huvini? Kaikki on synkkää ja totista minun elämässäni. Ja kuitenkin oli minulla semmoiset edellytykset elämän ilojen ja riemujen nauttimiseen. Minä aina niin mielelläni nauroin ja laskin leikkiä…
Miten julmaa se on, että yksi ainoa askel tieltä syrjään vie ihmisen auttamattomasti synkkään yöhön ja yksinäisyyteen… Miten kauheaa, että ihmiset — ajatuksilla ja tunteilla varustetut ihmiset, joilla on heikkoutensa ja vikansa niinkuin muillakin — voivat kääntää rakkauden suuren, ihanan, pyhän evankeliumin säälimättömän kovuuden, raakuuden ja julmuuden laiksi. Välistä minä uneksin onnesta, joka on kirkas, puhdas ja auringonpaisteinen. Olen pitävinäni lämpöistä, pehmyttä, pikkuista lastani sylissäni. Sillä on yllään valkea puku ja se hymyilee ja taputtaa pieniä kätösiään. Ja me molemmat kuljemme kauas, kauas kevätaamun kirkkaassa ilmassa, yli viheriäin niittyjen, joilla monenväriset kukat loistavat ja perhoset kukasta kukkaan lentelevät. Yhä kauemmas vaan, toiseen kauniimpaan, avaraan maailmaan, jossa ei ole mitään eläviä olentoja, ainoastaan kukkia ja tähtiä ja kristallikirkasta vettä, joka puhdistaa pois vanhan maailman kaiken lian ja kaiken synnin, ja josta nousee ylös uusi, puhdas, hyvä, pyhä ihminen…
* * * * *
Pastorin luona ollessani minun täytyi varastaa jokainen hetki, jotka voin käyttää muistiinpanojeni kirjottamiseen. Viimeisiä rivejä, jotka kirjotin lyijykynällä kynttilän häilyvässä valossa, voi tuskin lukea… Nyt minulla sensijaan ei olisi puutetta ajasta, mutta en ole muuten tullut sitä tehneeksi, kunnes tänään sattumalta tuli päiväkirja käsiini, ja kun on hyvin ikävä sunnuntain iltapäivä, koetan sitä lyhentää kirjottamalla. Viimeinen kirjottamani sivu kuvaa hyvin ajatuksiani siihen aikaan. Nyt kun olen vihdoinkin irti pappilasta, vuoden siellä kestettyäni, tahdon pääpiirteissään kertoa, mitä minulle viime aikoina on tapahtunut, että nämä muistiinpanoni jäisivät täydellisinä jälkimaailman käsiin.
Jos koetan mielessäni koota »parannusvuoteni» kuluessa saamani vaikutelmat, voin sanoa että se, mikä Daubin perheessä minuun niin vastenmielisesti vaikutti ja koko elämäni myrkytti, ei ollut niin paljon itse se kohtelu, joka siellä tuli minun osakseni, kuin tuon joukkion iljettävä tekopyhyys ja kavaluus. Minussa oli jotain, joka nousi suoraan kapinaan sitä vastaan. Semmoista minä en voi sietää. Jumalisuus on kaunis ja hyvä asia, jos sitä on kannattamassa edes alkeellisinten siveysopin vaatimusten mukainen olento ja käytös ihmisellä. Mutta kun kuulee riitelevän vaimon ja tekopyhän intoilijan alituiseen Jumalan nimeä avuksensa huutavan, vaikuttaa se vastenmielisemmin kuin karkeimmat kiroukset katujätkän suusta. Minä en tainnut sille mitään, että koko olentoni nousi tuommoista menoa vastaan. Muusta en tahdo valittaa. Työ, mitä sain siellä tehdä, ei ole minua vahingoittanut, ja ruokaa annettiin aina tarpeeksi.
Kun en olisi vaan ruvennut niin kovasti ikävöimään lastani! Minulla ei ollut lepoa eikä rauhaa sen jälkeen kun suutarin pikku tyttö oli kuollut.