Tuo ikävä vaivasi minua kuin tauti, minä olin kuin alituisessa kuumeessa, en ajatellut, halunnut enkä toivonut mitään muuta kuin saada edes kerran vielä nähdä pikkuista lemmittyäni.
Siihen aikaan kävi Frieda täti minua katsomassa. Pastorin rouva lienee jutellut tädille minusta kauniita asioita, koskapa tämä otti minut ankaran kuulustelun alaiseksi ja kertoi tietävänsä minulle sopivan paikan Dithmarschenissa, eräässä talonpoikaisperheessä. Viisi lasta ja vaan yksi palvelustyttö, talo aivan yksinäisellä paikalla ja ankarasti kristillinen perhe-elämä siellä vallitsi. Annoin hänen puhua niin kauan kuin miellytti, itse olin varmasti päättänyt, että sinne en mene. Ankaruutta ja kristillisyyttä olin saanut sen vuoden aikana niin paljon, että se riittää koko elinajakseni.
Minä olen nyt kerran sellainen: hyvyydellä minut voi saada minne tahansa. Ja luullakseni useimpain ihmisten laita on sama. Hyvyys on ase, jota ei voi vastustaa. Sitä vastaan ankaruus aina herättää vastustushalua. Frieda täti on epäilemättä pohjaltaan hyvä ihminen ja tarkottaa varmaankin minun parastani, mutta se ei estä häntä tulemasta minulle vastenmieliseksi heti, kun hän alkaa moitteensa ja parannussaarnansa. Herra siunatkoon — olenhan minä jo saanut kärsiä ja sovittaa hairahdustani, ainako sitä parannuksentekoa vain pitäisi kestää! Ensin tarvitsee minun taas tehdä jotakin katumusta ja parannusta vaativaa, ennenkun vapaasta tahdostani alistun uudestaan tätä surkeutta kärsimään. Vedin kolme ristiä Frieda tädin perään, kun hän lähti pois.
Silloin oli meillä palvelustyttö, jonka pastori oli tilannut jostain kristillisestä kasvatuslaitoksesta Hamburgista, koska ei niitä enää mistään muualta meidän taloon saatu.
Rike oli sen nimi ja aika rakkari se oli, ja minusta oli hauskaa nähdä, että Daubilaisilla nyt kerrankin oli kylliksi todellista harmin syytä. Siellä kävi monta kertaa semmoinen jytinä, että Rike arveli pääsiäisen ja helluntain tulleen samana päivänä. Minä tulin tytön kanssa aika hyvin toimeen, hän kai huomasi minun monessa suhteessa olevan yhtä huonossa asemassa kuin itsekin oli.
Eräänä iltapäivänä, kun rouva oli vierailemassa naapurikylässä ja Toni lähtenyt armaansa kanssa Lübeckiin ostoksille, tuli joku rikas talonpoika tuomaan pastorille rahaa, luullakseni niityn vuokrasta; pian senjälkeen meni pastori ulos. Kello kuuden seuduissa minä tulen puutarhasta, jossa olin siihen asti työskennellyt, ja ohimennessäni näen silloin ikkunasta Riken seisovan pastorin työhuoneessa ja ottavan rahaa hänen kirjotuspöydältään. Minä tietysti paikalla sisään ja vaadin hänet tilille. Hän hätääntyy, näyttää minulle rahat, kaksi kahdenkymmenen markan kolikkoa, jotka pastori oli unohtanut pöydälle, ja itkee ja rukoilee, etten tekisi häntä onnettomaksi. Minä mietin hetkisen, sillä uusi ajatus iski samassa mieleeni.
»Rike», sanoin sitten, »minä teen Teille ehdotuksen. Antakaa noista rahoista minulle kaksikymmentä markkaa ja pitäkää suunne kiinni. Minä otan yksin syykseni niiden katoamisen ja pastori on sitä paitsi saava takaisin kaikki neljäkymmentä markkaa viimeiseen penniin. Mutta minun; täytyy päästä täältä pois. Luuletteko että ukko tulee pian takaisin?»
Rike naurahti ja sanoi pastorin menneen kylään lemmittyänsä tapaamaan, josta ei häntä aivan heti tarvinnut odottaa. Hän suostui mielellään. Minä sain siis kaksikymmentä markkaani, pukeuduin kiireesti, kokosin hiukan liinavaatteita myttyyn ja sitten suoraa päätä lähimmälle asemalle. Onneksi minulle lähti heti yksi juna Lübeckiin ja sieltä pääsin ilman viivytystä jatkamaan matkaa Hamburgiin, jonne saavuin kymmenen aikaan iltasella. Silloin oli tietysti liian myöhä mennä enää Petersin luo. Toiselta puolen en ollut myöskään halukas menemään hotelliin yöksi, sillä siinä tapauksessa eivät olisi rahani riittäneet Hannoveriin asti. Yli puoliyön istuin aseman odotussalissa, kunnes vahtimestari tuli ilmottamaan että sali suljetaan, ja silloin minun täytyi lähteä ulos. Kaikeksi onneksi sattui olemaan ihmeen kaunis, lämmin toukokuun yö, ja ulkoilma teki minulle hyvää. Kävelin vähän aikaa puistoissa, istahdin hetkiseksi jollekin penkille, tulin viimein Neitsytpolulle ja läksin kulkemaan pitkin Alsterin rantaa.
Kadut olivat ihan hiljaiset, ainoastaan silloin tällöin jyrisivät rattaat kivityksen yli ja joskus joku yksinäinen kävelijä kiiruhti ohitse. Yhtäkkiä huomasin, että muuan herra kulki perässäni ja seurasi minua. Minua alkoi pelottaa ja rupesin kävelemään kiivaammin, mutta pian hän saavutti minut ja alkoi puhutella, kysyi vieläkö minä näin myöhään olin kävelemässä. Minä tarkastin häntä ja huomasin, että hän oli hienosti puettu ja hyvän näköinen, viikset pitkät ja vaaleat ja silkkihattu päässä. Vastasin olevani vieras Hamburgissa ja tulleeni vasta junassa ja sanoin nyt koettavani kuluttaa aikaa seuraavan päivän junan lähtöön, joka veisi minut Hannoveriin. Hän arveli että tämä aika tulisi minulle kovin pitkäksi, sillä kello ei ollut vielä kahta, ja käveli yhä vieressäni ja me olimme ennen pitkään vilkkaassa keskustelussa. Hänen olennossaan oli jotain miellyttävää, puoleensa vetävää; kun hän viimein ehdotti, että minä tulisin hänen asuntoonsa ja viettäisin siellä pari tuntia, en minä huomannut siinä mitään sopimatonta, vaan suostuin mielelläni. Hän asui lähellä, Hanhitorin kulmassa muistaakseni, kolmannessa kerroksessa, ja oli nimeltään Emil Reschke, niinkuin ovessa oleva nimikilpi osotti.
En milloinkaan ennen ollut nähnyt niin hauskasti sisustettuja huoneita kuin ne kolme, joihin hän minut vei. Herrainhuone, ruokasali ja makuuhuone, viimemainitussa punainen amppeli palamassa. Kaikissa huoneissa tuntui raikas ruusujen tuoksu. Minä laskin tavarani lattiaan, ja herra Reschke toi samppanjapullon ja laseja sekä kaikenlaista kylmää ruokaa, hummeria, leikkauksia, leivoksia ja sokerimantelia, mikä kaikki oli hyvin tervetullutta, sillä minulla oli armottomasti nälkä.