Minä istuin sohvaan ja herra Reschke minun viereeni tuolille, sitten me kilistimme toistemme kanssa, ja minusta alkoi oloni tuntua yhä paremmalle. Kaikki vaikeudet ja ikävyydet olivat kuin poispuhalletut, ja mieleni tuntui vapaalta ja kevyeltä.

Kun olin syönyt itseni kylläiseksi ja herra Reschke oli korjannut ruuat pois, istui hän sohvaan ja kiersi käsivartensa minun vyötäisteni ympäri. Sallin sen tapahtua ja vielä senkin, että hän suuteli minua. Mutta kun hän sitten veti minut äkkiä luokseen ja minä näin hänen silmäinsä välkkeen, riistäydyin irti, ja oli ikäänkuin peite olisi pudonnut silmiltäni: nehän olivat Meinertin silmät, nuo vihatut, jotka minua katselivat, ja minä tiesin, että jollen ole varuillani, niin voimani on taas mennyttä, ja se ei saa enää koskaan tapahtua. Luullakseni menin aivan kalpeaksi ja vapisin ja sain ainoastaan vaivalla sanotuksi, että minun täytyi päästä pois.

»No no! Elkäähän nyt, en minä Teitä syö, lapsi parkani», puheli herra Reschke ja sai minut taas istumaan. Hän puhui minulle hyvin ystävällisesti ja rauhottavasti, niin että vähitellen tyynnyin. Hän herätti minussa luottamusta, ja kun hän pyysi minua kertomaan, mistä tulin ja miten minun laitani oikeastaan oli, tuntui siltä kuin olisi sydämeni avaimeen koskettu, ja silloin se aukeni ja sieltä syöksähti ulos kaikki, mitä sinne oli vuosikausia ollut suljettuna. Minä kerroin herra Reschkelle lapsuudestani ja tapahtumista isäni talossa, onnettomuudestani ja sen seurauksista, selvitin hänelle kaikki, kaikki aina tuohon omin luvin ottamaani kaksikymmenmarkkaseen asti. Kun sitten taas katsahdin herra Reschkeen, näin hänen kokonaan muuttuneen; äskeinen levoton, kuuma hehku oli hävinnyt hänen silmistään, eivätkä hänen kauniit, terveet kasvonsa ilmaisseet muuta kuin ystävällisyyttä ja sääliä.

»Tyttö rukka», hän lausui sääliväisesti ja silitti kädellään poskeani. »Kun Te olette jo niin paljon saanut kokea, pitää Teidän vastedes olla varovaisempi eikä enää toista kertaa lähteä yöllä tuntemattoman miehen asuntoon. Kiittäkää Jumalaa, ettette joutunut tänä yönä huonompiin käsiin kuin minun. Minä olen elostelija, mutta en tuota huonoa lajia, jolle kaikki on yhdentekevää. Kovia kokeneelle lapselle, niinkuin Te olette, vielä lisätä kärsimysten kuormaa — — ei, semmoiseen ei rupee Emil Reschke. Te olette muuten myöskin liian kaunis noin suojattomana yksinänne kuljeskelemaan. No, nyt olkaa aivan rauhassa, täällä ei Teille mitään tapahdu. Pankaa kauniisti siihen sohvalle maata ja levätkää hiukkasen.» Näin hän puhui, ja minä totellen häntä heittäydyin pitkälleni, hän levitti peiton minun päälleni, meni pois ja sulki oven jälkeensä. Minä nukahdin pian ja heräsin vasta, kun herra Reschke herätti minut kuuden ajoissa. Hän oli jo itse keittänyt kahvin, koska hänen palvelijansa tuli vasta puoli kahdeksan ja minun täytyi lähteä sitä ennen pois. Erotessamme hän antoi minulle vielä laatikollisen sokerimanteleita ja kaksikymmenmarkkasen, voidakseni lähettää sen pastorille, ettei minua epäiltäisi varkaaksi, niinkuin hän sanoi. —

Minä olen kertonut seikkailuni Konni Liesmannille, mutta hän nauroi minulle vasten silmiä ja sanoi olevan turhaa koettaakkaan hänelle syöttää semmoisia juttuja, että muka joku mies ottaisi tytön mukaansa kotiin yöllä ja antaisi hänelle kaksikymmentä markkaa noin vaan ilman mitään. Semmoisia jaloja ihmisystäviä ei ole muualla kuin romaaneissa, hän sanoi. Mutta se on kuitenkin totta; muuten en olisi sitä tähän kirjottanut, sillä tässä kirjassa minä en salaa mitään. Tämä Emil Reschke oli hyvä ihminen. Jumalan kiitos, että semmoisia ihmisiä vielä on olemassa! —

Kävelin pitkin katuja, kunnes puodit avattiin, ostin sitten pienen nuken, kalistimen ja sametista tehdyn lampaan ja lähdin Eimsbütteliin Petersiä tapaamaan.

Tytöltä, joka minulle oven avasi, kysyin konsulia ja minut vietiin erääseen huoneeseen, jonne hän tuli pian itsekkin. Hän tunsi minut heti ja näytti menevän vähän hämilleen, kun ilmotin haluavani nähdä Erikaa. Hän sanoi tahtovansa ensin puhua vaimonsa kanssa, meni ulos ja minä sain odottaa kauan ennenkun hän tuli takaisin, tällä kertaa mukanaan vaimonsa, hyvin ylpeän näköinen nainen vaaleanharmaassa aamunutussa. Tämä tervehti minua alentuvasti ja sanoi pyyntöni olevan oikeastaan sopimattoman, mutta koska lapsi oli vielä liian pieni mitään ymmärtämään, saisin käydä sitä katsomassa, se oli juuri otettu kylvystä. Minä seurasin häntä toiseen kerrokseen ja sydämeni sykki mielenliikutuksesta niin, että tuskin voin hengittää.

Lastenkamarissa se istui valkeassa tuolissaan, koruompeluihin ja pitseihin verhottuna, aivan kuin pieni enkeli.

Herra siunatkoon, miten kaunis, miten herttainen ja viehättävä tuo pikku olento oli! Sen vertaista ei ole mitään muuta koko maailmassa. Pitkä, musta, silkinhieno tukka sillä oli ja tummansiniset silmät. Minä olin syödä sen suuhuni pelkästä rakkaudesta. Suutelin sen kasvoja, käsiä, kaulaa, se katsoi minuun suurin silmin ja tyrkki pois luotaan ja ojenteli käsivarsiaan rouva Petersiä kohti äännellen: Mam — mi — — mam — mi — —. Tämä näytti äärettömän onnelliselta ja kaikki ylpeys oli hänestä kadonnut ruvetessaan Erikan kanssa leikkimään.

Ah — se oli taivaallisen ihana puolituntinen, mutta valitettavasti liian lyhyt. Rouva Peters sanoi, että lapsen täytyi päästä nukkumaan, ja silloin oli minun tietysti mentävä pois…