Konnin seurapiiri ei ole laaja, sillä herra von Vohsen ei pidä semmoisesta, ja ne harvat ystävättäret, jotka hänellä on, ovat kukin omalla tavallaan »kuuluisia». Niihin kuuluu ensiksikin muuan »johtajatar», joka myöskin elää yhteydessä naineen miehen kanssa, eräs toinen on ottanut eron jo kolmesta miehestä ja elää nyt neljännen kanssa vapaassa avioliitossa. Kolmas, rouva Anna Kindermann, on ollut ennen näyttelijätär (kuudennen luokan tietysti) ja on viettänyt hyvin vaiherikasta elämää, josta saisi aineksia vaikka kolmeen romaaniin. On sangen huvittavaa kuunnella häntä, kun hän kuvailee monivaiheisen menneisyytensä muistoja. Hänen viimeinen miehensä — niitäkin hänellä on luullakseni ollut kolme —, joka oli jonkin kiertävän sirkuksen tallimestarina, oli häntä lyönyt, ja silloin hän oli karannut ja elättää itseään nyt hierojana. Hän on suorittanut lääkeopillisen hierontakurssin ja sanoo olevan itsellään paljon työtä. Paljon hänen täytyykin ansaita rahaa, sillä hänen asuntonsa on erittäin kauniisti sisustettu ja itse hän aina käy huomiota herättävän hienosti puettuna. Vaikka on jo kolmekymmentä kahdeksan vuotta vanha — Konni sanoo hänen todellisen ikänsä olevan enemmänkin, nimittäin neljäkymmentä kolme —, näyttää hän vielä sangen sievältä, on suurikasvuinen ja vahva ja tukka hänellä on vaalea, hyvin pitkä, melkein vielä pitempi kuin Elisabethilla oli… Elisabeth raukka — hänen muistonsa ei minun mielestäni milloinkaan hälvene!
Rouva Kindermannilla on usein vieraita, minutkin on sinne monta kertaa kutsuttu, mutta viime aikoina on aina sattunut esteitä, etten ole päässyt menemään. Ensi aikoina minulla ei ollut juuri halua mennäkkään, ja toiseksi minulla ei ollut sopivaa pukua.
Eräänä ikävänä, sateisena iltapäivänä, noin neljä viikkoa sitten, istuin itsekseni arkihuoneen ikkunan vieressä, virkaten nuttua pikku Kurtille, ja katselin silloin tällöin ulos kadulle. Herra von Vohsen oli Konnin luona; hänen oli taas lähdettävä jollekin asioimismatkalle Elsass-Lotringeniin ja olisi tahtonut Konnia mukaansa, hän kun näet viime aikoina on käynyt vähän epäluuloiseksi ja mustasukkaiseksi. Konni ei olisi halukas lähtemään, hänen on tietysti mukavampi huvitella täällä omin päinsä — ja viimein syntyi kiivas sanakiista heidän välillään. Semmoisia on minun hyvin ikävä kuulla, se vaikuttaa minuun aina niin kiusallisesti, että istun kuin neuloilla ja mieluimmin juoksen kauas pois. Samassa ovikello soi. Menin avaamaan, ja rouva Kindermann astui sisään.
»Kas vaan», hän sanoi, »taitavat siellä riidellä, vai kuinka?»
»Eikö mitä», vastasin, »he ovat vaan eri mieltä.»
»Niinpä niin», hän sanoi, »mitäpä siitä! Semmoista sattuu parhaimmissakin perheissä. Ja mitä Te täällä sillaikaa hommaatte, lapseni?»
Näytin hänelle virkkuutani, hän istui viereeni ikkunan ääreen ja me jouduimme keskusteluun, jonka kuluessa hän muun muassa kysyi minulta, olinko tyytyväinen nykyiseen elämääni. Minä vastasin hänelle totuuden mukaisesti, että verrattuna viimevuotiseen olinpaikkaani tuolla pappilassa tuntui täällä oleminen taivaan ilolta. Hän arveli nuoren tytön kuitenkin tarvitsevan joskus jotain huvitusta, joka tuottaisi vähän vaihtelua elämään. Minä en voinut kieltää, että usein olin toivonut tapahtuvan jotain erikoista, joka saisi aikaan elämässäni suuren muutoksen parempaan päin. »Mitä Te tuolla 'paremmalla' sitten ymmärrätte?» hän kysyi. »Onnea tietenkin», minä vastasin. »Ja mikä Teidän mielestänne on onni?» Minä vaan kohautin olkapäitäni. »Täytyy myöskin tahtoa, lapseni», jatkoi hän sitten. »Eivät paistetut kyyhkyset kenenkään suuhun lennä. Jos Te täällä vaan aina huoneessa istutte, saatte odottaa kauan, ennenkun onni Teidän luoksenne tulee. Teidän täytyy päästä ulos, näyttämään itseänne ihmisille, ja saattepa nähdä, miten pian löydätte onnenne.»
»Minulla ei ole kelvollista pukua», sanoin. »Ja isältä en rupee pyytämään rahaa. Minä tahdon itse ansaita kaikki mitä tarvitsen.»
»No, mitä nyt siihen asiaan tulee, niin me autamme Teitä pääsemään alkuun», sanoi hän hyväntahtoisesti. »Ja sitten siitä eteenpäin se kyllä sujuu kuin itsestään. Ettehän Te ole juuri niitä kaikkein tyhmimpiä. Minun luonani Teidän pitäisi asua eikä Konnin. Minä Teistä vielä jotain tekisin. Konni kai pelkää Teissä vähän kilpailijaa, mutta se ei tulisi kysymykseen minun luonani. Minusta on hauska nähdä kauniita, nuoria kasvoja ympärilläni. Käykäähän nyt toki joskus iltasella katsomassa.»
Minä lupasin käydä. Sitten tuli Konni sisään. Vohsen oli lähtenyt pois, saatuaan Konnin viimeinkin lupaamaan matkustaa hänen mukanaan, ja tämä oli siitä syystä kovin nyreällä mielellä. Minä koetin häntä lohduttaa ja vakuutin pitäväni sillaikaa Kurtista hyvää huolta, mikä häntä ilahutti.