»Eikö sinustakin, Konni, Thymianin sopisi käydä iltaisin useammin minun luonani? Tyttö rukkahan muuten aivan menehtyy yksinäisyyteen ja ikävään täällä», sanoi Kindermann. »Tietysti, selväähän se on», vastasi Konni hajamielisesti.
Seuraavana päivänä lahjotti Konni minulle omasta pukuvarastostaan hienon hameen ja kaksi puseroa. Hameen, joka on korallinpunainen, on herra von Vohsen hänelle kerran antanut, hänen suureksi harmikseen, koska punainen väri ei ollenkaan sovi yhteen hänen tukkansa kanssa. Minua se pukee mainiosti. Rouva Kindermannin ompelija korjasi sen minulle; nyt se istuu kuin valettu.
Seuraavalla viikolla Konni läksi herransa kanssa matkalle. Paria päivää myöhemmin lähetti rouva Kindermann palvelustyttönsä kutsumaan minua heille. Siellä oli vieraita ja erinomaisen hauskaa, oli käsketty sanoa.
Otin tuon uuden punaisen hameen päälleni ja menin.
Rouva Kindermann oli nähtävästi iloinen tulostani. Kun riisuin hänen makuuhuoneessaan pois päällysnuttuni, sanoi hän haluavansa panna minun hiukseni toisenlaiseen, muodinmukaisempaan asuun. Otettuaan auki palmikkoni pääsi häneltä hämmästyksen huudahdus. »Sepä on komea! Hyvänen aika, tyttö, millainen tukka Teillä on! Semmoista ei saa piiloon panna.» Hän tahtoi kaikin mokomin, että minä antaisin tukkani riippua sillä tavalla vapaasti, mutta minua hävetti esiintyä siten, se olisi näyttänyt mielestäni kovin rivolta ja huomiota herättävältä. Lopuksi hän sitoi sen valkealla nauharuusulla kokoon.
»Tyttö, tyttö, Te olette ihastuttava!» hän huudahti mielissään. »Jos vaan olette viisas… no no, enpä sano mitään… Te voisitte elää kuin prinsessa… Mitenkä? Ettekö luule? Jos nyt olisi vielä muutama hohtokivi koristamassa korvianne ja sormianne…»
»Minulla on koko lippaallinen koristeita», sanoin, »mutta en minä ole niistä välittänyt —»
»Oho!» sanoi hän, ja sitten astuimme ruokasaliin. Yhdeksän aikaan tuli kaksi herraa, rouva Kindermannin tuttavia, molemmat hyvin hienoja. Toinen oli hoikka, parraton, monokli silmässä, toinen paksu, mustapartainen, käyränokkainen. Edellisen nimi oli Albert Glimm ja jälkimäisen Kirschbaum.
Me söimme hyvän illallisen. Ensin tarjottiin lihalientä ja pasteijia, sitten hummerimajoneesia, sen jälkeen fasaania ynnä kompottia ja lopuksi tuli suuri jäätelöpommi. Hierominen mahtaa olla hyvin tuottava elinkeino, koska rouva Kindermann noin komeasti voi elää. Mitä juomapuoleen tulee, annettiin ensin punaviiniä, sitten samppanjaa ja viimein portteria ja samppanjaa. Jälkiruokaa syötäessä rouva Kindermann soitti pianoa ja lauloi kupletteja, taikka paremmin sanoen määkyi. Se kuului niin hassunkuriselta, että kaikki olimme naurusta pakahtua, ja hän nauroi itse mukana. Minä olin noista monista juomista aika lailla päihtynyt ja hyvin vallattomalla tuulella. Herra Glimm tarttui minua vyötäisiin, tanssi minun kanssani läpi huoneen ja heitti minut viimein istumaan herra Kirschbaumin viereen, joka heti otti minua kaulasta kiinni ja tahtoi suudella, mutta silloin minusta meni leikki jo liian pitkälle, ja, puolihumalassa kun olin, otin pöydältä samppanjalasin ja tyhjensin sen hänen niskaansa kauluksen ja ihon väliin, ja hänkös siitä pärskymään ja hyppimään ympäri huonetta kuin vimmattu.
Jälkeenpäin rouva Kindermann minua hiukan nuhteli ja sanoi, ettei minun olisi pitänyt noin tehdä.