»Ja miksikä ei?» kysyin minä. »En minä vaan anna tuommoisen vanhan juutalaisrahjuksen suudella itseäni…»
»Hiljaa, hiljaa, lapseni,» sanoi hän, »sillä miehellä on Mooses ja profeetat. Jos hän olisi Teillä ystävänä, niin onnenne olisi taattu. Hän koristaisi Teidän sukkanauhannekin jalokivillä, jos vaan itse haluaisitte.»
»En milloinkaan», vastasin, »ja hänhän kuuluu sitä paitsi olevan naimisissa.»
»No mutta, lapsi kulta, mitäpä tuon herran yksityiset perheasiat Teihin kuuluvat? …»
Niin, mitäspä ne kuuluisivatkaan! On siinä vaan siisti täti! Kun hän ja Konni ja nuo kaksi muuta pääsevät suusta yhteen, silloin on paras juosta pois niiltä mailta. Olenhan minäkin jo jotain tottunut kuulemaan, mutta en toki sentään niin paksua. —
Kun tulin kotiin yöllä, en saanut pitkään aikaan unta silmiini. Hermoni olivat liiaksi kiihtyneet. Sydän sykki kiivaasti. Vielä vuoteessakin teki mieleni nauraa ja puhella. Kyllä se on totta, että joskus täytyy saada huvitella, muuten unohtaa olevansa nuori. On se sentään hauskaa silloin tällöin päästä vähän tuulettamaan itseään. Miten nuo molemmat miehet katselivat minua! Minä miellytin heitä…
Voi voi, kun olisi semmoisia pukuja kuin Konnilla ja tuolla Kindermannilla! Ei ainoastaan hameet ja hatut, vaan kaikki: pitsireunaiset alusvaatteet, hienot kuin hämähäkinverkko, silkkisukat, kahisevat alushameet, jotka loistavat kaikissa sateenkaaren väreissä, atlaskorsetit, ja siihen lisäksi hienot parfyymit, joiden haju ympäröi ihmistä kuin kevyt tuoksuva pilvi…
Minä luulen todellakin, että voi olla onnellinen, kun ymmärtää tuolla tavalla asettaa elämänsä.
* * * * *
Herra Glimmiltä sain eräänä päivänä kukkavihkon ja kutsun illallisille seuraavana päivänä. Kauan mietin, minkälainen vastaus minun oli annettava. Myöhemmin tuli rouva Kindermann meille ja hän kehotti minua myöntymään. Niin sitten teinkin.