Herra Glimm tuli itse minua hakemaan. Me söimme yksityisessä huoneessa. Kaikki hyvin hienoa. Ja paljon cliquot'ta juotiin. Lopulta hän tuli hellemmäksi minua kohtaan, ja kun se ei mennyt sopimattomuuksiin asti, sallin sen tapahtua. Kuitenkin olin iloinen, kun ovi aukeni ja sisään astui kaksi herraa, tehden siten lopun hänen hyväilyistään. Nuo uudet vieraat esitti herra Glimm minulle ystävinään, ja he olivat kumpikin hyvin miellyttäviä ja kohteliaita. Myöhemmin tuli vielä kolme herraa, niiden joukossa von Kronen, Konnin lemmitty, ja nyt huomasin että he olivat siviilipukuisia upseereja. Herra Glimm ei tuntunut olevan oikein hyvillään heidän tulostaan, mutta hänen ei tietysti sopinut näyttää tyytymättömyyttään. Ja sitten sitä alettiin juomaan — ja kylläpä ne jaksoivatkin! …
Iloa oli pian kattoon asti. Kaikki herrat tahtoivat syödä filipiiniä minun kanssani. Siinäkös ryypättiin ja kilisteltiin, ja loppujen loppu oli, että he kaikki hävisivät. Nyt oli minun jokaiselle kirjotettava joku toivomus. Minä olin jo hyvässä hiprakassa ja kirjotin niille pienille lapuille, joita eteeni työnnettiin, mitä vaan sattui mieleeni johtumaan. »Pari silkkisukkia.» »Silkkinen korsetti.» »Silkkinen alushame.» »Pullo hajuvettä» j.n.e. Vasta siitä että herrat noita lippuja lukiessaan niin hillittömästi nauroivat, huomasin mitä olin oikeastaan kirjottanut. Mutta minä en tahdo tehdä itseäni naurunalaiseksi. Äkkiä nousin ylös tulipunaisena kasvoiltani.
»Ymmärtäkää se leikiksi, hyvät herrat», sanoin. »Minä tahdoin vaan tehdä pilaa.»
Kaikki vakuuttivat sen leikiksi käsittäneensä, ja sitten annoin Glimmin saattaa itseni kotiin.
Seuraavana päivänä saimme alinomaa juosta ovea avaamassa ja joka kerta seisoi eteisessä kaupunginlähetti, kädessään kukkavihko ja paketti. Paketeissa olivat kaikki nuo minun toivomani esineet. Kuusi paria sukkia, liilavärinen silkkikorsetti, silkkinen alushame, osotuslippu, jolla sai kuusi paria hansikkaita, suuri laatikollinen hajuvesiä, saippuoita ja puuderia, kaikki hienointa laatua. En tiennyt oikein, ottaisinko vastaan nuo tavarat vai lähettäisinkö takaisin. Päätin kuitenkin lopuksi ottaa. Olisihan se ollut niin pikkukaupunkilais-poroporvarillista lähettää niitä takaisin. Ja eihän se ole toisekseen muuta kuin oikeus ja kohtuus, että minä saan mitä pelissä voitin, eikä nuo muutamat markat mitään merkitse semmoisille herroille, jotka alinomaa suuria summia tuhlaavat. Minulle taas noista tavaroista on suurta iloa.
* * * * *
Eilen illalla, kun olimme teatterin jälkeen olleet syömässä ja tulimme kotiin, tahtoi herra Glimm kaikin mokomin seurata minua sisään. Mutta siinä mies parka erehtyi. Minä olen kunniallinen nainen ja tahdon että minua semmoisena kohdellaan. Jos hän luulee minua tuommoiseksi, jonka kuka hyvänsä voi omistaa, niin hän on perinpohjin pettynyt. Minä olen päättänyt, etten antaudu kellekään miehelle muuten kuin korkeintaan rakkaudesta. Glimmiä en rakasta, vaikka hän onkin kyllä reilu poika. Minä en anna itseäni enää yllättää, joka päivä otan jääkylmän kylvyn vaan sitä varten, ettei — no niin, loppu.
Maanantaina.
Rakas kirjani, jospa olisit ihminen! Sinulle minä puhun, mitä ei kukaan muu koko maailmassa saa tietää. Sinä olet minun ainoa ystäväni. Sinulta en salaa mitään. Sinä tunnet minut semmoisena kuin olen. Sinä olet minun rippi-isäni. Sinä otat hiljaa ja äänetönnä vastaan kaikki mitä sinulle uskon, ja sinä olet saanut kuulla jo paljon. Oi, haastahan sinäkin kerta jotain! Neuvo minua! Sano minulle, mitä minun tulee tehdä. Minä en pääse siitä itse selville. Rupeenko? Enkö? Vastaahan toki. Jos neuvot minua myöntymään, liikauta lehtiäsi, muussa tapauksessa pysy hiljaa. Sanotko »elä»? Oh, sinähän olet vaan tuhma, kuollut kirja. Ei sinulla ole sielua. Miksi minulla on sielu? Olisi paljon mukavampi olla ilman sitä.
Minkätähden ihmisen yleensä täytyy ajatella? Ajatuksethan ovat niin epämukavia ja tarpeettomia.